Kuntaliiton energiainsinööri Mauri Marjamäki nosti (HS 31.10.03) esiin sen ahdingon, johon suomalaiset kaukolämmön tuottajat ovat joutumassa päästökaupan alkaessa reilun vuoden kuluttua, 2005 tammikuussa.
Päästökauppadirektiivi ei näytä kohtelevan reilusti varhaisia toimijoita, niitä, jotka laittoivat päästöt ja energiatehokkuuden kuntoon jo aikaa sitten. "Entä Suomessa, kun keinot on alalla jo käytetty, mutta päästöjen määrälliset vähentämisvaatimukset ovat yhtä kovat kuin muissakin maissa?" Marjamäki kiteyttää. Suomessa on siis tehty, mitä tehtävissä on, mutta urakointia pitäisi vielä jatkaa.
Onko vika päästökaupassa? Yleisesti arvioidaan, että Kioton tavoitteen saavuttaminen on päästökaupan avulla edullisempaa kuin ilman.
Päästökauppadirektiivi myös kehottaa mm. käyttämään parhaiten käytettävissä olevien tekniikoiden mukaisia vertailuarvoja varhaisten toimien huomioon ottamiseksi. Lisäksi saimme parlamentissa läpi erityisen maininnan sähkön ja lämmön yhteistuotannosta alana, jota tulisi edistää. Kerrankin olisi siis oikein EU:n lupa palkita hyviä suomalaisia toimijoita.
Suomessa tähän ei kuitenkaan ole mahdollisuutta, sillä aikanaan liian kunnianhimoinen – tai ymmärtämättömästi neuvoteltu – kansallinen Kioto-tavoite synnyttää lisätiukkuuden, jonka puitteissa oikeudenmukainen ja direktiivinmukainen jako näyttää mahdottomalta tehtävältä. Kunnianhimoisuus ilmastomuutoksen torjunnassa on toki hyvää, mutta jos parhaat toimijat tekevät sen lähes yksin, lopputulos ei enää palvele ympäristön hyvää: parhaat pelataan markkinoilta ulos. Suomalaisyritykset joutuvat ostamaan kalliita päästöoikeuksia ulkomaisilta yrityksiltä, jotka vasta nyt ovat ryhtymässä päästövähennyksiin ja saavat siksi helposti myyntiin päästöoikeuksiaan.
Mitä kaukolämpöyhtiöt sitten voisivat tehdä? Aivan ensimmäiseksi olisi tarkistettava mahdollisuudet siirtyä biomassan käyttöön. Päästökaupassa uusiutuvaa energiaa käyttävän laitoksen laskennallinen päästö on nolla. Silloin ei tietenkään päästöoikeuksiakaan kulu.
Toiseksi sähkön ja lämmön yhteistuotanto lienee hyväksyttävä peruste yhteiskunnan tukeen niissä laitoksissa, joissa biomassan käyttö ei syystä tai toisesta ole mahdollista.
Lisäksi direktiivi antaa mahdollisuuden poolaukseen, yritysten yhteistoimintaan: jos helsinkiläinen kaukolämmön tuottaja ei pysy päästörajoissaan, mutta pohjoinen laitos ne alittaa, voivat tällaiset laitokset sitoutua yhteiseen tavoitteeseen poolina. Ongelmaa sekään ei ratkaise, mutta lisää joustoa.
Mitä sitten valtiovallan tulisi tehdä? Ensiksikin Suomelta näyttää puuttuvan strategia projektimekanismien (yhteistoteutus JI ja puhtaan kehityksen mekanismi CDM) hyödyntämisestä. Hollanti, joka on toinen tiukan Kioto-tavoitteen ottanut EU-maa, aikoo kuitata yli puolet päästövähennyksistään projekteilla. Myös Tanska, vaikka siellä päästöjä olisi vielä paljon mahdollista vähentää, näyttää aikovan projektimekanismien suurvallaksi. Missä viipyy Suomen ilmoitus aikeistaan?
Parhaillaan käsittelyssä oleva projektimekanismeja koskeva direktiivi asettanee EU:n laajuisen katon projekteista ansaittujen päästöoikeuksien kokonaismäärälle: hitaasti havahtuvalle ei tässä menossa jää mitään.
Toiseksi ensi vuoden keväällä valmistuvaa päästöoikeuksien yrityskohtaista jakosuunnitelmaa ei pidä tehdä erillään maamme muusta ilmastomuutospolitiikasta: päästökaupan ulkopuoliset toimialat on ilman muuta saatettava tehokkaiden päästövähennysten piiriin, esim. energiaverotusta säätämällä. Kansantaloudellisesti kannattavinta olisi, jos kaikilla toimialoilla – päästökaupassa tai sen ulkopuolella – olisi sama rajakustannus päästöjen vähentämisessä. Silloin jokainen saisi oikeudenmukaisen osan ilmastomuutosta torjuvassa yhteisessä urakassamme.
Lisäksi olisi varauduttava päästökauppadirektiivin seuraaviin tarkistuksiin esittämällä parlamentissa ja neuvostossa harkittuja ja vastaanpanemattomia korjauksia.
Koko kansantaloudessa päästöjen vähentämiseksi Kiotossa sovittu Suomen osuus ei ole suuri rasite. Poliitikkojen haasteena on jakaa tuo rasite oikeudenmukaisesti koko taloudelle niin, että yksittäisille yrityksille ja niiden työntekijöille koituva kustannus ei ole ylivoimainen.
Eija-Riitta Korhola
Euroopan parlamentin ympäristövaliokunnan jäsen
Helsingin sanomat mielipide, 10.11.2003
