Timo J. Malmin, rakkaan ystävän muistoksi

(Warning ja anteeksipyyntö, tämä ei ole politiikkaa. Pyynnöstä julkaisen puheen, jonka pidin liikenneonnettomuudessa kuolleen Timo J. Malmin (16.9.1960 – 28.7.2003), rakkaan ystävämme, lempeän jättiläisen ja suuren av-gurun, muistotilaisuudessa)

Rakkaat Timon omaiset ja kaikki ystävät,

Me kaikki tiesimme, teoriassa, että ihmiselämä ei ole loputon ja sen, että joskus jokainen lähtee täältä, mutta nyt moni on huomannut, miten vaikeata on silti käsittää kuoleman todellisuus ja lopullisuus. Varsinkin kun se tulee äkisti. Harva meistä, luulen, edes ymmärsi kuulemaansa, kun suruviesti Timon onnettomuudesta tuli. Jokainen reagoi hieman omalla tavallaan. Oma ensireaktioni oli: voiko asiasta vielä neuvotella, voisiko tästä valittaa mihinkään. Se taisi olla aika tyypillinen poliitikon tapa. Mieheni Atte reagoi kuin tyypillinen tiedemies: onko se varmaa, onko se näytetty toteen, onko joku nähnyt ja varmistanut asian. Ja aivan varmasti täällä on sellaisia Timon kollegoita, joiden mieli haki ratkaisua tutulta audiovisuaaliselta suunnalta: voisiko tämän tilanteen editoida uudelleen.

Timon kohdalla kuoleman lopullisuus on erityisen vaikea käsittää. Kuka hänet tunsi, ei voi uskoa, miten niin elävä, myhäilevä, miten itsessään leppoisasti viihtyvä ja siksi niin läsnäoleva ihminen on poissa. Timo, jos kuka, osasi olla. Kun sitten epäuskon jälkeen tuli suru, se oli pelottavan suuri, koska meidän menetyksemme on niin valtava. Jos meistä tuntuu siltä, mitä se onkaan teille omaisille.

Ei ole helppo puhua tilanteessa, jossa kouriintuntuvasti tajuaa sanojen heikkouden ja riittämättömyyden. Maalaispapin päiväkirjan kirjoittaja Georges Bernanos kuvasi tätä voimattomuuden tunnetta näin: "Muuan ihmisen käsittämättömimpiä onnettomuuksia on se, että hänen täytyy uskoa kallisarvoisin omaisuutensa johonkin niin horjuvaan ja valitettavan taipuisaan kuin sanaan." Kaikki sanat on oikeastaan käytetty ja kulutettu jossakin muualla, ne nimenomaan horjuvat ja luisuvat alta, juuri kun niitä tarvitsisi.

Erityisesti kun me ystävät katselemme teitä, Marja-Liisa, Masi, Topi ja Eveliina, tulee tunne että haluaisi olla läsnä ja sanoa paljon enemmän kuin sanoilla pystyy. Voi kun me osaisimme kantaa ja ottaa teidät syliin, olla läsnä ja lähellä siinä surun maastossa ja maisemassa, johon teidät yhtäkkiä vietiin. Me muut näemme siitä vain osia, te olette sen sisällä eikä poiskaan voi mennä, sillä se on matka ja tehtävä, joka on pakko kulkea läpi. Täällä kuoleman varjon laaksossa se on rakkauden toinen puoli ja hinta. Elämä voi haavoittaa sinua juuri niin paljon kuin rakastat, juuri niistä kohdin joissa sydän on. Siksihän Francis Bacon sanoi viisaasti: "Ne joilla on lapsia, ovat antaneet kohtalolle panttivankeja". Mutta ei se koske vain lapsia, samoin on jokaisen rakastavan laita.

Me näimme, että te rakastitte. Me näimme Timosta, että hän eli elämänsä parasta aikaa. Kaiken surun keskellä se myös lohduttaa. Sekin lohduttakoon, että Timo jätti niin monta hienoa jälkeä maailmaan, teki monta kertaa enemmän kuin normaalissa ihmiselämässä on tapana. Jos me ystävätkin olimme hänestä ylpeitä, kuinka paljoa enemmän te.

Tässä surun maisemassa, missä on Timo, ja mitä kuolema tarkoittaa? Kun vuosi sitten menetin oman isäni, minua lohdutti ajatus, että kuolema on horisontti, jonka taakse en ylety näkemään, vielä. Ei rakkaani ole poissa, mutta hän on ehtinyt horisontin taa.

Timo eli ja kuoli siinä uskossa, että horisontin takaa ei aukea tyhjyys vaan rakastava Jumala. En osaa sanoa muuta kuin aivan yksinkertaisesti: se on lohduttanut meitä. Todistaa sitä ei toiselle voi, tulla vakuutetuksi, se on mahdollista. Kun me pienellä ystäväjoukolla kaksi päivää Timon kuoleman jälkeen kokoonnuimme Marja-Liisan ja lasten kanssa käymään läpi kaikkea, luulen että me koimme jonkinlaisen ihmeen, aavistuksen siitä mitä tarkoittaa että Hän on lohdutuksen Jumala, ei kirjanpitäjä vaan sylissäpitäjä. Siinä yhteydessä tajusimme tämänkin: ei ole tarkoitettu, että olisimme yksin. Jumalan lohdutus tulee harvoin yksityisesti, jotakin putkea pitkin taivaasta suoraan minulle. Hän on antanut sen yhteyteemme, jotta lohdutus virtaisi välillämme ja jotta kukaan ei luulisi omistavansa sitä mikä tulee taivaasta. Lohdutus annetaan, jotta me antaisimme sitä eteenpäin. Siinä toteutuu "tyhjien käsien suloinen ihme", kuten sama Bernanos sen sanoi: "Miten ihmeellistä on lahjoittaa pois jotakin mitä itse ei omista."

Kiitämme Timosta, hänen elämästään, joka tuli valmiiksi, kiitämme toisistamme ja siunaamme teitä, Timon perhe.

Share Button

14.elokuu 2003

21:00

0 kommenttia

Kommentoi!

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kommentti:
Nimi:
Sähköposti: