(Puhe Kristillisdemokrattien puoluekokouksessa 13.06.2003:)
Arvoisat läsnäolijat, hyvät ystävät,
eurovaaleista on tänään kulunut tasan neljä vuotta, ja tasan vuoden päästä, 13.kesäkuuta, laajentuneessa Euroopassa on kuudennet eurovaalit. Vuodesta 1979 europarlamenttiin on valittu edustajia suoran kansanvaalin avulla. Ensimmäisissä vaaleissa jäsenmaita oli 9, alkuperäiseen kuusikkoon oli vuonna 1973 liittynyt Tanska, Irlanti ja Iso-Britannia, kyseessä oli EU:n ensimmäinen laajentuminen. Parlamentti kasvoi kooltaan yli kaksinkertaiseksi, ja ensimmäisessä suorassa kansanvaalissa 24 vuotta sitten parlamenttiin valittiin 410 edustajaa. Toinen laajentuminen toteutui 1981, jolloin Kreikka liittyi yhteisöön, viisi vuotta myöhemmin mukaan tulivat Espanja ja Portugali. Silloin parlamentti oli 518 edustajan kamari. Neljäs laajentuminen koski jo Suomea. Parlamentti saavutti nykyisen kokonsa, 626 jäsenen määrän. Yhdistyneen Euroopan metsäpinta-ala nousi roimasti kun Suomi, Ruotsi ja Itävalta vuonna 1995 liittyivät joukkoon, ja niin koheni myös EU:n ympäristötaso, voi sanoa että ympäristöpolitiikkakin. Seuraavassa laajentumisessa vuoden päästä EU:n ympäristötaso ei kohene, mutta toki siitä alkaa nopea koheneminen Itä-Euroopassa.
Liityimme Unioniin, joka Maastrichtin sopimuksen mukaisesti seisoi kolmen pilarin varassa, ja nämä pilarit jäsensivät ja selkiyttivät toimivaltarajoja jäsenmaiden ja yhteisön välillä. Yhteisen päätöksenteon piiriin, eli sille alueelle missä unionilla on ns. kompetenssia kuuluivat ensimmäisen pilarin asiat: tulliliitto, sisämarkkinat, yhteinen maatalouspolitiikka ja EMU. Hallitustenvälisyyden eli jäsenmaiden yhteistyön piiriin jäi kaksi muuta pilaria, yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka sekä oikeus- ja sisäasiat. Viimeksi mainittuun kuuluu vaikkapa yhteistyö kansainvälisen rikollisuuden torjunnassa. Äänestäessään liittymisestä Suomi äänesti nimenomaan Maastrichtin sopimuksen pohjalta: vaikka tuolloin ei asiaa erityisemmin haluttu korostaa, Maastrichtin sopimus mainitsi tavoitteekseen yhteisen puolustuksen siinä missä yhteisen valuutankin.
Paitsi pilareita, myös varsinaisia toimielimiä on kolme: parlamentti, neuvosto ja komissio. Parlamentti näistä on ainoa suoralla kansanvaalilla valittava elin. Avoimuudessaan ja läpinäkyvyydessään se on myös omaa luokkaansa. Toimielimien tehtäväjako on muodostunut niin, että komissio tekee lainsäädäntöaloitteet, joita parlamentti ja neuvosto yhä kasvavassa määrin käsittelevät tasavertaisina lainsäätäjinä. Parlamentin tärkeä tehtävä on myös valvoa komissiota, joka puolestaan valvoo, että jäsenmaat noudattavat EU-lainsäädäntöä. Yhteispäätösmenettely on ikään kuin direktiivin pallottelu lukemisesta eli käsittelystä toiseen: komissio laittaa sen liikkeelle, parlamentti ja neuvosto kehittävät sitä. Neuvoston erikoisuudeksi on jäänyt puolivuosittain kiertävä puheenjohtajuus: tänään Kreikka, ensi kuussa Berlusconin Italia, aloittaessamme vuonna 1999 heinäkuussa vetovastuussa oli Suomi, ja mahdollisesti, joskaan ei varmuudella, uudelleen kolmen vuoden päästä.
Maastrichtin sopimusta seurasi Amsterdamin sopimus, joka astui voimaan vappuna 1999, juuri ennen kuin nykyinen parlamentti aloitti toimintansa. Moni kokenut parlamentaarikko yllättyi suuresti jatkaessaan kesän 99 eurovaalien jälkeen: oltiin totuttu siihen, että parlamentti oli ennemminkin keskustelukerho; nyt sillä olikin runsain mitoin poliittista valtaa. Syynä oli paitsi sopimuksen mukaisesti laajentunut yhteispäätösmenettely, eli direktiivipingis neuvoston ja parlamentin välillä, myös se henkinen yliote, jonka parlamentti itse otti komissiosta keväällä 99, jolloin korruptioon syyllistynyt komissio joutui eroamaan parlamentin painostuksen alla.
Vaalikampanjan aikana itsekin oletin, että parlamentti olisi lähinnä arvo- ja keskustelufoorumi. Se olikin paljon enemmän. Suomessa sitä ei vieläkään yleisesti tajuta. Niillä alueilla, joilla parlamentilla on lainsäädäntövaltaa, sitä on siinä missä jäsenmaiden ministereilläkin. Tällainen on oma alueeni, ympäristölainsäädäntö. Erityisen paljon sitä on, jos kuulu isoon poliittiseen ryhmään, kuten omalla kohdallani. Silloin yksittäinen meppi voi vaikuttaa direktiivin lopputulokseen vähintään yhtä paljon kuin yksittäinen alan ministerikin, usein enemmänkin. Viime syksynä ilmestyneessä kirjassani kerron asiasta enemmän.
EU:ssa on tapana sanoa, että Unionilla ei ole kompetenssikompetenssia, toisin sanoen sillä ei ole toimivaltaa päättää, missä asioissa sillä on toimivaltaa. Tämä oikeus kuuluu jäsenmaille, ja unionin on siihen tyytyminen. Vaikka kolmen instituution kauhun tasapaino on toiminut mielestäni varsin hyvin, on selvää että tulevaisuus laajenevassa unionissa ei olisi samanlaisena helppo. Miten voisikaan olla? 50-luvulla, jolloin Unionin rakenteet luotiin, jäsenmaita oli vain kuusi, kolme pientä ja kolme suurta. Kun vuoden päästä pöytien äärelle tulee 25 jäsenmaata, nuo 50 vuotta vanhat rakenteet eivät enää toimi. Ongelmista Suomi on saanut hyvän näytteen jo elintarviketurvallisuusviraston kanssa. 14 jäsentä halusi sen Suomeen, yksi vastusti, ja se riitti estämään muiden toiveet. Eikä ainoastaan Suomi nuole haavojaan, myös asia kärsii. Elintarviketurvallisuusvirasto ei ole päässyt kunnon alkuun väliaikaisissa olosuhteissa. Siksi tulevaisuutta pohditaan: miten ja millaisin pelisäännöin? Tästä oli kyse Nizzan sopimuksessa, ja tästä on kyse myös konventissa. Konventti pohtii Euroopan tulevaisuutta ja määrittelemässä EU:n toimivallan muotoja ja rajoja. Konventtiin voidaan perustellusti olla tyytymättömiä: puheenjohtaja toimii epädemokraattisesti, kahmii valtaa, tekee ehdotuksia tahtiin, johon ei voida reagoida mutta itse konventti on paikallaan. Jollei rakenteita uudistettaisi, EU olisi seisova vesi joka mätänisi omissa liemissään, päätöksiä ei syntyisi. Aina löytyisi jäsenmaa, joka estäisi päätökset.
Muutos tulee näkymään mm. parlamentin jäsenten lukumäärässä: Suomi muiden jäsenmaiden lailla menettää paikkoja, kun uusille raivataan tilaa. On entistä keskeisempää, ketkä Suomea edustavat. Näytän teille lyhyesti muistin virkistykseksi , millainen edustajakaarti Suomella nyt on ja millaisia poliittisia ryhmiä on parlamentissa.
Mutta palaan konventtiin. Yksi tulevan EU:n piirre on se, että tämä klassinen pilarirakenne murtuu Yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka menee ykköspilariin. EU tulee saamaan ulkoministerin ja EU:lla on yksiselitteisemmät kasvot ulospäin, muuhun maailmaan. Se yksinkertaistaa asioita, mutta entistä keskeisempää on kuka valtaa käyttää ja miten sitä käytetään. Itse pidän muutoksia välttämättöminä mutta silti suuret muutokset merkitsevät tarvetta vakavaan kansalaiskeskusteluun: mitä me haluamme. Poikkeuksellisen suuret puolustuspolitiikan ja toimielinten valtasuhteisiin perustuvat muutokset saattaisi olla hyvä alistaa neuvoa-antavalle kansanäänestykselle. Se on hankalaa ja vaikeaa mutta lisää epäilemättä kansalaiskeskustelua. Ja kuka sanoo, että demokratian pitäisi olla helppoa. Toimiakseen se edellyttää valistunutta ja kriittistä kansalaista.
Nyt kun Suomi keskustelee EU:n tulevaisuudesta, usein toistettu lause on, että meidän on oltava kaikkien pöytien ääressä Suomen etua valvomassa. On kohtalon ivaa, että samalla kun tätä lausetta toistetaan, Suomi on ottamassa erään tärkeimmän pöytänsä ääressä pahimman tappionsa koko jäsenyytensä aikana. Noin vain, lähes kaikessa hiljaisuudessa.
Tämä pöytä on ympäristöpöytä.
En tietenkään kiistä konventtikeskustelun aiheiden tärkeyttä; nyt on aika keskustella siitä mitä yhteiseltä ulko- ja turvallisuuspolitiikalta halutaan. Mutta usein tekisi mieli huomauttaa, että teema on kuitenkin varsin teoreettinen verrattuna siihen, mitä EU todella tekee. EU tuottaa ympäristö- ja kilpailulainsäädäntöä liukuhihnalta. Sitä on paljon ja se vaikuttaa arkeen, siinä missä keskustelu yhteisestä puolustuksesta on vielä hypoteettista.
Suomen EU-historian suurin tappio liittyy päästökauppaan. Kiltit oppilaat ovat saamassa nenilleen ja kunnolla. Moni suomalainen yritys miettii valitettavasti nyt, kannattiko olla niin hyvä ja pistää päästöjä kuriin jo 80- ja 90-luvulla, kun lopputulos on, ettei siitä palkita vaan rangaistaan. Näyttää siltä, että suomalaisyritykset, vaikka yleisesti ottaen edustavat puhtainta ja ympäristöystävällisintä tekniikkaa, joutuvat lähinnä ostamaan päästölupia. Myyntiin niitä ei riitä.
Miksi? Kahden syyn epäonnistuneesta yhdistelmästä: EU:n sisäisen päästökaupan pelisäännöistä, joiden pohjana on maakohtaiset rajat. Suomi neuvotteli itselleen aikoinaan Kioto-tavoitteet, jotka ovat EU:n vaativimmasta päästä. Ajatus oli tietenkin hyvä ja kaunis, mutta päästökauppatilanteessa se ei vaikuta hyödyllisesti, kumma kyllä ei edes ympäristöön. Nyt tämä maakohtainen tavoite sanelee lähtötilanteen euroopanlaajuiselle päästökaupalle, jossa yritykset saavat päästökiintiönsä siitä riippuen, missä sattuvat sijaitsemaan. Jossain jaetaan niukkuutta, jossain runsautta. Meillä niukkuutta, sillä olemme energiaintensiivisen teollisuuden maa vaativissa luonnonolosuhteissa. Omat saavutukset eivät siis ratkaise vaan olosuhteet. Ympäristön kannalta vakava riski on se, että tapahtuu niin sanottua hiilivuotoa, saastuminen siirtyy sinne, missä se on vielä mahdollista. Pohjoinen Rautaruukki tai Avesta Polarit on hyvä esimerkki: ollaan maailman puhtaimpia teräksenvalmistajia, mutta jos sellainen joutuu ostelemaan päästölupia, helpommissa oloissa mutta samoilla markkinoilla toimivat saastuttajat saavat kilpailuedun ja vahvistuvat.
EU haluaa siis valmistautua maailmanlaajuiseen päästökauppaan, joka alkaa vuonna 2008, ja aloittaa omansa 2005. Tällä välissä nimenomaan suomalaiset joutuvat kovaan kurimukseen, ja pelkään että yksipuolinen, paljon byrokratiaa vaativa päästökauppa ehtii halvaannuttaa eurooppalaisen talouden muutenkin. Asia on ongelmallinen, koska on kyse työpaikoista.
Korostan, että haluan ehdottomasti päästöt vähenemään. Mutta valitettavasti olemme valitsemassa keinon, joka on keskeneräinen ja epäreilu. Se ei ole oikea väline päästöjen vähentämiseen, se luo enemmän byrokratiaa kuin tuloksia, ja syrjii samalla. Tämä ei ole ensimmäinen kerta kun synnytetään typerää ympäristölainsäädäntöä, keinojen fundamentalismia, sitä joka kuulostaa hyvältä mutta toimii päämääräänsä, ympäristön hyvää, vastaan. Meppinä joudun valitettavasti toteamaan, että paljon ei ole enää tehtävissä; Suomi ei valvonut etuaan ajoissa ja tarpeeksi laajasti; europarlamentista käsin sitä ei tässä vaiheessa enää tehdä, katseet kääntykööt takavuosien ympäristöministereihimme. Ei totisesti riitä, että vain sanotaan, etteivät hyvät yritykset saa kärsiä, mutta samaan aikaan hyväksytään syrjivä rakenne. En ole vatimassa Suomelle erityiskohtelua, meille riittäisi oikeudenmukaisuus. Kaikille ei riitä: onkin tullut ilmeiseksi että päästökauppa on raakaa kilpailupolitiikkaa.
Olen yleensä tottunut pitämään europarlamenttia avoimuuden ja läpinäkyvyyden tyyssijana ja ollut ylpeä siitä. Viime keväänä kuitenkin huomasin, että avoimuudellakin on rajansa: on asioita, joita klassiset avoimuustaistelijammekin alkoivat vastustaa.
Viime vuoden lopulla aloimme muutaman mepin kanssa kerätä allekirjoituksia vaatimukseen tutkia EU-komission Palestiinalle maksaman avun lopullinen kohtalo. Parlamentissa on epäilty, että Palestiinan viranomaisten toimintaa ei voida riittävästi valvoa unionin taholta. Suora rahallinen tuki on saattanut joutua vääriin käsiin.
Sääntöjen mukaan vähintään 157 mepin tulee allekirjoittaa vetoomus tutkintakomitean perustamisesta ennen kuin se otetaan parlamentin puheenjohtajiston käsittelyyn. Asia ei ollut vain yhden poliittisen ryhmän missio, meitä oli äärivasemmalta oikealle. Saimme nimiä kokoon reilusti yli tarvittavan määrän.
Parlamentin säädösten mukaan tutkintakomitea voidaan perustaa, jos esitetään vakava syytös yhteisön lain rikkomisesta tai lain toteuttamisen yhteydessä tapahtuneesta huonosta hallinnosta. Näyttöä vakavista rikkomuksista oli.
EU on Palestiinan suurin tukija. Palestiinalaisten sosiaaliset, taloudelliset ja terveydelliset olosuhteet ovat huonontuneet huomattavasti viimeisten vuosien aikana. Palestiinalaishallinto toimii erittäin vaikeissa olosuhteissa, ja palestiinalaisista yli puolet elää köyhyysrajan alapuolella, ja työttömyys on jatkuvassa nousussa. Jotta sosiaalinen perusturvallisuus, terveydenhuollon minimitavoitteet sekä hallinnolliset ja oikeudelliset perusrakenteet säilyisivät, EU on muiden auttajien ohella tukenut palestiinalaishallintoa suoralla budjettituella.
Toinen komission Palestiina-avun tärkeä tavoite on uudistaa palestiinalaishallintoa entistä läpinäkyvämmäksi ja kestävämmäksi. On myös Israelin edun mukaista, että palestiinalaishallinto toimii demokraattisista lähtökohdista käsin.
Kesäkuussa 2002 Euroopan komissio sai kuitenkin Israelin hallitukselta muistion, jossa väitetään PA:n ohjanneen Jasser Arafatin hyväksymänä EU:lta saamaansa tukea terroristien toimintaan. Tämän muistion todisteet perustuvat Israelin puolustusvoimien palestiinalaishallinnon päämajasta viemiin dokumentteihin.
EU-komissio ja parlamentti sai toissa keväänä Israelin hallituksen parlamentaarisista suhteista vastaavalta ministeri Dani Navehilta myös toisenlaisia dokumentteja: ne osoittivat Arafatin allekirjoittaneen maksumääräyksiä terroristisiin toimiin osallistuneille aktivisteille. Jotkut näiden aktivistien edustamista tahoista on listattu EU:n 18.6. 2002 julkaisemassa terroristijärjestöjen listassa.
Halusimme selvittää mahdolliset väärinkäytökset, sillä se olisi jokaisen osapuolen etu. Jos kaikki on kunnossa, ei olisi mitään syytä vastustaa tutkimuksia. Ja on selvää, ettei rauhaa voi Lähi-idässä saavuttaa, jos terrorismin rakenteita tuetaan kummallakaan puolella. Komission vastustus oli kuitenkin kova. Tarvittavat nimet saatiin. Mutta tähän avoimuus loppuikin, selvitystä ei uskallettu tehdä avoimin ovin. Poliittisten ryhmien puhemiehet päättivät perustaa työryhmän, joka toimii suljetuin ovin. Sellaista ryhmää eivät parlamentin omat säännöt edes tunne, meppien sulkeminen tutkimuksen ulkopuolelle on vastoin kaikkia sääntöjä.
Hyvät puoluetoverit, neljässä vuodessa on paljon tapahtunut. Kun ajattelen niitä teemoja, joita vaalikampanjan aikana pidin esillä kehitysmaa-asioita, ympäristöasioita, ihmisoikeuskysymyksiä voin sanoa, että kaikkiin olen voinut vaikuttaa, enemmänkin kuin kuvittelin. Sen ovat mahdollistaneet jäsenyydet ratkaisevissa valiokunnissa ja delegaatioissa mutta myös vaikutusvaltainen poliittinen ryhmä. 233-jäseninen kristillisdemokraattien ja Eurooppa-demokraattien ryhmä on suurempi kuin koko eduskuntamme. Jos sen voittaa taakseen, voittaa äänestyksen. Uskallan sanoa, että olen pitänyt vaalilupaukseni, enemmänkin.
Toimintakertomuksessa, joka täällä on jaossa, listaan asioita, jotka ovat pitäneet minut kiireisenä. Alue on laaja ihmisoikeuksista luonnonsuojeluun. Kevään näyttävimpiä asioita olivat aloitteeni selvityspyynnöstä Naton matalataajuuksisten kaikuluontainten yhteydestä valaskuolemiin. Nyt näyttöä on tullut tutkijoilta lisää: nämä sukellusveneiden paljastamiseen käytetyt tutkat ovat aiheuttaneet valas- ja kalakuolemia, myös vaikeuksia ihmissukeltajille. Julkisuudessa on ollut esillä myös Kreikassa raiskatun naisen tapaus: rikosten uhrien oikeusturvasta EU-maissa on joskus taisteltava pelkkä lainkirjan ei aina riitä, niiden noudattamista pitää osata myös vaatia.
Europarlamenttityön suhteen on siis kaikki syyt olla optimisti, kotimaan tilanne sen sijaan mietityttää usein. Kysyn, mihin suuntaan puolue haluaa mennä. Me koimme vaalivoiton, mutta moni pitää tilannetta tappiona, sillä menetimme paikkoja. Paikkojen menetys on taloudellinen ja tilapäinen rasite, suunnan menetys sen sijaan paljon pahempi. Kuulen äänenpainoja, joissa vaaditaan paluuta menneeseen. Siitä lähestymistavasta on näyttöä vuosikymmenten ajalta; kansan luottamusta sillä ei saavutettu, ei myöskään vaikutusmahdollisuuksia. Pari prosenttia riittää sille, joka haluaa olla oikeassa mutta ei sille, joka haluaa vaikuttaa.
Lyhyt kokemukseni puoluesihteerinä vaalien aikana avasi minulle uusia näkökulmia puoluetyöhön ja siihen millaista monen vastuunkantajan työ puolueessa on. Se oli työntekoa huonon omantunnon ja ehtimisen välimaastossa, myös lannistuksen ja innostuksen välissä.
Vaalien aikana monessa kolumnissa kauhisteltiin, että vaalikoneessa ehdokkaaksi tulikin kristillisdemokraatti. Ja jos vaalikone olisi ratkaissut, olisimme huomattavasti suurempi puolue. Suomalaisilla on siis kuilu tässä kohdin, mielipiteidensä ja mielikuviensa välissä. Olisimme huomattavasti suurempi puolue, jos tämä kuilu kapenisi ja osaisimme kommunikoida poliittiset tavoitteemme.
Mutta keskityn nyt innostavaan puoleen. Kun tarkkailee Euroopan historiaa, voi nähdä että kaikki historialliset kokeilut, joita viime vuosisata tarjosi ovat vain vahvistaneet sen, että kristilliset arvot ja ihmiskuva ovat paras, kestävin ja inhimillisin pohja yhteiskunnalle. Ne turvaavat myös yksilön vapautta paremmin kuin mikään muu ideologia. Filosofi Juha Sihvola on todennut, että heikoimman puolustamista ei voi perustella aristoteelisesti, puhtaalla järjellä. Sellaiseen tarvitaan jokin muu pohja, maailmankuva, arvot , joihin nojataan.
Se kristinuskon radikaali ajatus, että jokainen ihminen on arvokas ja hinnoittelematon, on onnistunut puhuttelemaan kautta historian yksilöiden, kansojen, ja kulttuurien omaatuntoa. Me näemme, että se on kantanut hyvää hedelmää.
Emme yritäkään omia tätä näkökulmaa, toivomme sen vaikuttavan kaikissa puolueissa. Se on kansojen ja kulttuurien yhteistä aarteistoa, ei vaali- tai lyömäase. Mutta inspiraationa se on suurenmoinen ja luo toivottavasti jatkossa politiikkaa, joka herättää luottamusta, että politiikka voi aidosti olla muutakin kuin omien etujen temmellyskenttä.
