EU:n arkitodellisuus on ympäristö-, ei puolustuspolitiikkaa (Lapin radio)

Poliittiseen kulttuuriin ei mahdu kerralla kovin monta asiaa – joskus toivoisi että mahtuisi useampikin, sillä muu poliittinen maailma ei pysähdy siksi aikaa, kun niitä paria valittua vatvotaan.

Suomi keskustelee EU:n tulevaisuudesta, ja siinä keskustelussa usein toistettu lause on, että meidän on oltava kaikkien pöytien ääressä Suomen etua valvomassa. On kohtalon ivaa, että samalla kun tätä mantraa toistetaan (enkä sen oikeellisuutta edes yritä kiistää), Suomi on ottamassa erään tärkeimmän pöytänsä ääressä pahimman tappionsa koko jäsenyytensä aikana. Noin vain, kaikessa hiljaisuudessa.

Tämä pöytä on ympäristöpöytä.

EU:n tulevaisuuskonventti keskustelee siis tulevaisuudesta, yhteisestä turvallisuus- ja puolustuspolitiikasta, ja hyvä niin. Mutta usein tekisi mieli huomauttaa, että teema on kuitenkin varsin teoreettinen verrattuna siihen, mitä EU todella tekee. EU tuottaa ympäristö- ja kilpailulainsäädäntöä liukuhihnalta. Sitä on paljon ja se vaikuttaa arkeen, siinä missä keskustelu yhteisestä puolustuksesta on vielä hypoteettista.

Tappio liittyy päästökauppaan. Kiltit oppilaat ovat saamassa turpiin ja kunnolla. Moni suomalainen yritys miettii nyt, kannattiko olla niin hyvä ja tuntea vastuuta ympäristöstä jo 80- ja 90-luvulla, kun lopputulos on,ettei siitä palkita vaan rangaistaan. Näyttää siltä, että suomalaisyritykset, vaikka yleisesti ottaen edustavat puhtainta ja ympäristöystävällisintä tekniikkaa, joutuvat lähinnä ostamaan päästölupia. Myyntiin niitä ei riitä.

Miksi? Siksi, että vihreydestä innostunut Suomi neuvotteli itselleen aikoinaan Kiototavoitteet, jotka ovat EU:n vaativimmasta päästä. Ajatus oli kaunis, mutta päästökauppatilanteessa se ei vaikuta hyödyllisesti, ei edes ympäristöön. Riskinä on nimittäin se, että tapahtuu niin sanottua hiilivuotoa, saastuminen siirtyy sinne, missä se on vielä mahdollista. Pohjoinen Rautaruukki tai Avestia Polarit on hyvä esimerkki: ollaan maailman puhtaimpia teräksenvalmistajia mutta jos sellainen joutuu ostelemaan päästölupia, helpommissa oloissa mutta samoilla markkinoilla toimivat saastuttajat saavat kilpailuedun ja vahvistuvat.

EU haluaa valmistautua maailmanlaajuiseen päästökauppaan, joka alkaa vuonna 2008, ja aloittaa omansa 2005. Tällä välin nimenomaan suomalaiset joutuvat kovaan kurimukseen, ja pelkäänpä että yksipuolinen, paljon byrokratiaa vaativa päästökauppa ehtii halvaannuttaa eurooppalaisen teollisuuden muutenkin. Asia on ongelmallinen, koska on kyse työpaikoista.

Mutta päästöjen vähentämistä vastaan en ole, niin kuin eivät suomalaisyrityksetkään. Ne on saatava alas, kaavailtu päästökauppa on vain perusteellisen epäreilu väline sen toteuttamiseen. Meppinä joudun valitettavasti toteamaan, että paljon ei ole enää tehtävissä; Suomi ei valvonut etuaan ajoissa ja tarpeeksi laajasti; europarlamentista käsin sitä ei tässä vaiheessa enää tehdä, katseet kääntykööt takavuosien ympäristöministereihimme.

Suomi on puhunut myös Irak-vuodosta. Euroopasta käsin haluaisin sanoa vain yhden kommentin. Täällä päin pääministerin jääminen kiinni valehtelusta olisi yksiselitteisesti polittiisen uran loppu. Näin on käynyt kerran jopa kesken EU-puheenjohtajuuskauden.
Tanskassa pääministeri Poul Schluter otti vastuun ja erosi Tanskan ollessa EU:n puheenjohtajamaa vuonna 1993 ns. Tamili-jupakan yhteydessä, kun kävi ilmi, että hän oli vuosia aikaisemmin valehdellut siirtolaispolitiikkaa koskevassa lausunnossaan.
Asia oli pieni, sitä ei voi verratakaan Irak-vuotoon, mutta se sai periaatteessa vakavat mittasuhteet, koska se horjutti perusluottamusta politiikan moraaliin. Suomessa politiikot eroavat tehtävistään aniharvoin. Onko niin, ettei luottamusta voi mikään horjuttakaan, koska sitä on alunalkaen poliitikkoja kohtaan niin vähän?

Lapin radio, 11.06.2003

Share Button

10.kesäkuu 2003

21:00

0 kommenttia

Kommentoi!

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kommentti:
Nimi:
Sähköposti: