On aika myöntää, että Helsinkikin on alue!

Suomessa on aluepolitiikkaa ollut vuodesta 1966* asti
–

Helsinki on harvinainen metropoli maailmassa: meillä ei vielä ole slummiutumista. Se on resurssi, jota suomalaisten kannattaa vaalia. Se ei kuitenkaan ole mahdollista, jos peruspalveluihin käytettävissä olevat varat vähenevät samaan aikaan kun palveluiden tarvitsijoiden määrä kasvaa.
Jokainen ihminen on kristillisdemokraateille yhtä arvokas – vaikka tämä asuisi syrjäseudulla. Siitä ei kuitenkaan seuraa, että tulisi unohtaa Helsingin metropolialueen** 1,7 miljoonaa asukasta. Päinvastoin!
Jos metropoli pysyy terveenä ja tasapainoisena, se on parempi veturi koko maan kehitykselle. Helsingin seudun ja muun Suomen keskinäistä riippuvuutta ei vielä ole esim. eduskunnan tasolla riittävästi oltu valmiita myöntämään. Tämä on näkynyt mm. keskusteltaessa valtion varojen myöntämisestä sellaisiin hankkeisiin, jotka muualla Suomessa itsestäänselvyytenä oikeuttaisivat valtionapuun. Vaikka voimakkaana jatkuva maan sisäinen muuttoliike ei olekaan toivottavaa, tulee silti kantaa huoli myös niiden kansalaisten perusoikeuksista, jotka asuvat kasvukeskuksissa. Ennusteiden mukaan muuttoliikkeessä ei juuri tapahdu muutoksia, vaan se jatkuu edelleen voimakkaana.

2003-2007 tulee kokeilla uusia aluepolitiikan keinoja, joilla tuetaan metropolialueen tasapainoista kehitystä. Alueiden kehittämislain ja aluekehitysasetuksen mukaisia valtakunnallisia tavoiteohjelmia ovat rakennemuutosalueohjelma, maaseutuohjelma, saaristo-ohjelma, osaamiskeskusohjelma ja raja-alueohjelma. On selvä, että 1,7 miljoonan asukkaan metropolialue on erityislaatunsa vuoksi erityisen tavoiteohjelman tarpeessa. Siksi vähimmäistavoite on aluekehitysasetuksen muuttaminen niin, että vuosille 2003-2007 laaditaan erityinen metropoliohjelma.
Nykyisen lainsäädännön mukaan alueiden kehittämistehtävää kussakin maakunnassa hoitava viranomainen on maakunnan liitto. Metropolialueella tämä on liian pieni yksikkö, ja tarvittaisiin alueellista viranomaista, joka kattaisi pääkaupunkiseudun kaupunkien lisäksi neljä maakuntaa. Näiden neljän maakunnan, valtiovallan sekä työmarkkinajärjestöjen edustajista tulisi koota ”metropolialueen liitto”, joka koordinoisi kehitystä metropolialueella. Alueen kuntien ja maakuntaliittojen tulisi sitoutua monivuotisiin ohjelmiin vääristyneen kilpailun (esim. veroäyrillä kilpailemisen) estämiseksi. Erityisen tärkeää alueen sopiminen on asuntorakentamisen laadun ja hinnan varmistaminen: jos metropolialueella ei kyetä jakamaan asutusta tasaisesti, tilanne ajautuu nopeasti umpikujaan. Tämän tukemiseksi metropolialueella tulisi laatia yhteisesti myös turvallisen ja kohtuuhintaisen työmatkailun tarjoavan joukkoliikenteen, erityisesti nopean raideliikenteen rakentamista koskevista suunnitelmista. Tämä tapahtuu vain sovittamalla yli maakuntarajojen yhteen metropolialueen maakuntaohjelmat ja maankäyttöä ja rakentamista ohjaavat maakuntasuunnitelmat. Samalla tarjoutuu mahdollisuus koordinoida koko eteläisen Suomen yhtenäiset suojelutavoitteet niin, että maakunnittain ja kunnittain tehtävä suojelutyö ei hajaudu niin pirstaleiseksi että suojelutavoite ei toteudu. Myös tieliikenteen kasvutrendit huomioon ottaen vain metropolialueen koordinoidulla suunnittelutyöllä voidaan luoda infrastruktuureja, joilla Kioton tavoitteet liikenteen osalta Suomessa ovat ylipäänsä mahdollisia.

Tarvittaessa tulisi päättää määräaikaisesta erityislaista, joka antaa metropolialueelle tarvittavan itsehallinnon ja puitteet vahvemmalle aluehallinnolle. Saatuja kokemuksia voi käyttää hyväksi muidenkin suomalaisten kasvukeskusten kehittämiseksi. Tämä itsehallinto pitää sisällään määräaikaisesti myös taloudellisen itsenäisyyden niin, että yhteisöverotuoton jakoa metropolialueen ja muun Suomen kesken arvioitaisiin erikseen (eli vanha laki koskisi vain ”muuta Suomea” ja valtio sitoutuisi metropoliohjelman ajan poikkeukselliseen verotulojen tasaukseen, millä varmistettaisiin metropolialueen talouden toimintavara). Samoin valtion tulisi sitoutua mahdollisten tulevien tuloverohelpotusten aiheuttamien muutosten kompensoimiseen (kaikille) kunnille ja korjattava aiempien verokevennysten epäoikeudenmukaisuuksia (aiemmat verohelpotukset on katettu leikkaamalla kuntien valtionosuuksia ja korottamalla kuntalaisten ansiotulovähennyksiä. Siitä on seurannut kuntien velkaantuminen, palveluiden heikennykset ja veronkorotukset, jotka jakoveromallissa koskevat kipeimmin pienituloisimpiin.)

Kaiken tämän takuumieheksi hallitukseen tulisi nimetä määräaikaisesti (yhden vaalikauden ajaksi) pääkaupunkiseudun kehittämistehtävään (salkuton) ministeri, joka yhdessä metropolialueen viranomaisten kanssa huolehtisi EU:n rakennerahastojen ja muun rahoituksen täysimääräisestä hyödyntämisestä ja muun kansainvälisen verkottumisen vauhdittamisesta, samoin kuin suhteista suomalaiseen ja kansainväliseen elinkeino- ja työmarkkinaelämään. Lisäksi tämä ministeri joutuisi huolehtimaan valtiovallan lukuisten toimijoiden keskenään ristiriitaisten tavoitteiden priorisoinneista ja sovittelusta.
………………………
* 1966 säädettiin ensimmäiset määräaikaiset (kehitys)aluepoliittiset lait
** Helsingin metropolialue: Helsinki, Espoo, Vantaa, Kauniainen sekä Uudenmaan, Itä-Uudenmaan, Hämeen ja Päijät-Hämeen maakunnat.

Share Button

22.helmikuu 2003

22:00

0 kommenttia

Kommentoi!

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kommentti:
Nimi:
Sähköposti: