Kirjan luku 20. Nimenmuutos

Politiikkaan tultuani olin saanut kaikenlaisia liikanimiä blondimepistä oksennuspussikuskiin, mutta omassa puolueessani olin ennen kaikkea Kävelevä nimenmuutos. Pahan- tai hyvänilmanlintu, näkökulmasta riippuen. Nimenmuutosprosessi henkilöityi minuun, vaikka se oli toki alkanut paljon ennen kuin aktivoiduin kristillisessä puolueessa. Itse asiassa jo viisikymmentäluvulla ”Kristillisdemokraatit” oli esillä nimivaihtoehtona, sillä Helsingin piirijärjestö perustettiin sillä nimellä.

Olin pitkään haaveillut puolueesta, jolle kristilliset arvot tarkoittavat ihmisarvon kunnioitusta, suvaitsevaisuutta, heikomman puolelle asettumista, globaalia oikeudenmukaisuutta, perheiden tukemista ja vastuuta ympäristöstä. Suomen Kristillistä Liittoa aloin tarkkailla uudelleen kiinnostuneena, kun Bjarne Kallis ja Milla Kalliomaa tulivat puoluejohtoon. Sekin otti aikansa. Esimerkiksi Kalliksen kuuluisia kalsareita pidin omituisuutena; en ymmärtänyt yhdistää huumoria SKL:oon.

Puolueen nimi oli minulle kynnyskysymys, jopa omantunnonkysymys. Tullessani keväällä –99 mukaan SKL:n toimintaan olin kysynyt, mitä puolue aikoo tehdä nimelleen, joka ärsytti monia kristillisiä piirejä maassamme. En olisi harkinnutkaan ehdokkuutta, ellei Kallis olisi sanonut, että kannatus nimenmuutokselle on voimakas, ja siitä on tehty osastoissa aloitteita. Halusi se sitä tai ei, puolue muokkasi julkisuudessa kuvaa kristillisyydestä. Puolue on läsnä mediassa, istuu valtiopäivillä, on jopa istunut maamme hallituksessa, vaikuttaa siis epäilemättä mielikuviin. Sillä oli kokonaisvaltainen kristillisyyteen viittava nimi vailla mitään tarkentavaa rajausta siitä, että kyseessä on poliittinen toiminta. Toisin sanoen se tahtomattaan antoi ymmärtää edustavansa kristillistä uskoa, kykenemättä kuitenkaan tekemään sitä. Eihän se saarnaa evankeliumia tai jaa sakramentteja – korkeintaan saarnaa synnistä, mikä sekin on väärinkäsitys, johon juuri nimi johdattelee.

Millaisen kuvan kristillinen puolue sitten kristillisyydestä antaa? Pelkään, että se vahvistaa niitä mielikuvia, jotka muutenkin ovat rasittaneet ihmisten käsityksiä kristinuskon olemuksesta. Kristillisyyshän lienee monen mielessä kiteytynyt tyhjentävästi vastustamiseen: vastustetaan viinaa ja tupakkaa, vastustetaan kommunismia, vastustetaan kaikkinaista sukupuolisuuteen liittyvää kauneutta ja ihanuutta. Ja Jumala on ennemminkin kirjanpitäjä kuin sylissäpitäjä.

Perustajat epäilemättä tarkoittivat aikoinaan pelkkää hyvää valitessaan mahdollisimman koruttoman, yksinkertaisen ja rehellisen nimen. Tämä on meille tärkeää, miksemme sanoisi sitä suoraan. Tavallaan ihailen sitä vilpittömyyttä. Jopa puolue-sanaa vältettiin: sillä oli likaisen puuhastelun maine, olihan Paavalikin nuhdellut puolueista – joskin lahkolaisuutta tarkoittaen. Liitto kuulosti paremmalta ja sisälsi raamatullisia vivahteita. Mutta valitsijat eivät ilmeisesti ajatelleet tarkkaan, että suomalainen kristikunta voisi kokea heidän yhteiskunnallisen visionsa toisella tavalla: yksi pikkuinen ryhmä omii kristillisyyden nimiinsä yhteiskunnallisella foorumilla. Ja tekeekö se sen viisaasti, ja mikä sen takaa?

Koettiin, että tämä joukko talostelee Siionissa liiankin kotoisesti ja rehvakkaasti. Jos henkseleitä paukutteleva nimi piti ison joukon potentiaalisia kannattajia puolueen ulkopuolella jo ihan periaatteen vuoksi, sama nimi toi joukkoon mukaan muutamia niitäkin, joilla oli taipumusta sekoittaa uskonto ja politiikka. Sekin tapahtui kai hyvin aikein ja vilpittömin mielin. Nämä ihmiset eivät vain olleet tulleet ajatelleeksi, ettei kristillisyyden muuttaminen politiikaksi ole ongelmatonta. He mahdollisesti käsittivät väärin poliittisen vaikuttamisen rajat, koska eivät olleet juurikaan asiaa ajatelleet – ikään kuin yhteiskuntaa todella voitaisiin hengellistää lainsäädännön avulla.

Suurin osa jäsenistämme on ymmärtänyt poliittisen toimintamme luonteen oikein ja moitteettomasti. Ruohonjuuritasolla kristillisdemokraateilla on hyvä maine ahkerina ja yhteistyökykyisinä valtuutettuina. Mutta valitettavasti olen tavannut myös hengellistä machoilua. Politiikkaan on menty tekemään kansat kuuliaiseksi Kristukselle. Siitä syntyy murheellista jälkeä.

Hengellisen vallan sotkeminen poliittiseen valtaan tuottaa helposti hengellistä väkivaltaa, ja toisinaan tällainen pieni äärilaita on hallinnut imagoamme. Vaikka kristittyjen sopii omassa elämässään sitoutua ehdottomuuteen, olisi virhe edellyttää sitä muilta. Kristilliseen politiikkaan on aina liityttävä pluralistinen yhteiskuntakäsitys, sillä kristinuskon etiikka on kaikenlaisesta pakottavasta talebanismista kaukana – niinpä sen yhteiskunnallisten tulkintayritystenkin pitäisi olla. Hyvän yhteiskunnan on sallittava lukuisia hyvää elämää koskevia käsityksiä ja tuettava niiden toteutumista, kuten filosofi Juha Sihvola on todennut.

Puolueen nimissä ei myöskään pidä jakaa taivaspaikkoja tai evätä niitä. Sellaisesta seuraisi paitsi huonoa politiikkaa myös huonoa teologiaa. Tämä vaatii viisasta tasapainottelua: uskontoa ja politiikkaa ei saa sekoittaa toisiinsa, mutta samalla on huolehdittava, ettei kristillisiä arvoja repäistä irti politiikasta. Suhteessa kristillisiin olin kuitenkin turhaan monta vuotta viileä tarkkailija, median luoman kärjistyneen kuvan vanki. Se toi mieleeni jonkinlaisen uskovaisten MTK:n. Vaikutelma oli kiistaton, mutta se ei tee oikeutta sen piirissä toimineille monille hyville ihmisille.Kun itse tutustuin joukkoon, yllätyin myönteisesti.

Media kärjisti kuvaa joskus hyvinkin kyynisin keinoin. Yhdeksänkymmentäluvun alussa kuvaajat tulivat vierailemaan kristillisten vaalivalvojaisiin, ja riemu oli katossa hyvän tuloksen vuoksi. Eräs kuvaaja alkoi pyydellä silloista puoluesihteeriämme, eduskuntaan päässyttä Jouko Jääskeläistä näyttämään, kuinka hän rukoilee. Jouko hämmästyi outoa pyyntöä, kunnes tajusi, että tarkoitus oli saada lehtiin kuva kristillisistä kiittämässä Yläkertaa vaalituloksesta. Se kuva jäi saamatta.

Keväällä 2001 Jyväskylän puoluekokouksen alla puolueessa elettiin kireissä tunnelmissa. Puolueen identiteetistä käyty keskustelu oli raskas. Nimenmuutoksesta oli äänestetty jo kertaalleen, vuonna 1999 Lappeenrannassa, ja tulos oli ollut pienestä kiinni. Reilu enemmistö kannatti muutosta jo tuolloin, mutta läpimeno olisi vaatinut kahden kolmasosan määräenemmistön, mikä jäi parinkymmenen äänen päähän. Kahta vuotta myöhemmin nimenmuutos olisi siis voinut olla pelkkä läpihuutojuttu, mutta niin ei ollut syytä ajatella. Kiihkeän ideologiakeskustelun seurauksena molemmat leirit olivat aktivoituneet, eikä ollut ollenkaan varma, miten kävisi.

Ilmeni myös yllättäviä leirinvaihdoksia molempiin suuntiin. Enemmistö tuntui kannattavan nimenmuutosta selvästi, mutta toisaalta vastustajat olivat vakaumuksessaan tiukkoja ja kokivat muutoksen suurena hengellisenä uhkana – maallistumisen pelossa kokoukseen tultaisiin vaikka hengityskoneeseen kiinnitettynä. Edustajista Toimi Kankaanniemi ja Sakari Smeds kiersivät ahkerasti kenttää muutoksesta varoittamassa. Loppuvaiheessa myös eduskunnan kaksospari, Leena Rauhala ja Leea Hiltunen, kääntyi vastustamaan nimenmuutosta, vaikka aikaisemmin kanta oli ollut hyvin suopea. Tämä oli monille suuri yllätys.

Kansanedustajien tilanne kentän paineissa saattoikin olla aika piinallinen, sillä jäsenistö painosti edustajiaan eri suuntiin. Yksi syy oli siinä, että nimenmuutoksesta liikkui villejä huhuja. Oli tietenkin selvää, että myös muissa puolueissa pelättiin nimenmuutostamme; niinpä Ilkka-lehti lietsoi, minkä kerkesi, juttuja kristillisten luopumuksesta. Äänestyksen jälkeen se alitti jo kaikki meikäläistenkin tyylilajit: ”Rakas Kristillinen Liitto on karannut maailman iloihin”, lamentoi lehti ja tarjosi orporaukoille uutta hengellistä kotia Keskustasta. Toinen, vähemmän tekopyhä Ilkka – Kanerva – taisi olla niitä harvoja, joilla oli kanttia olla rehellinen. Jokin puolueemme delegaatio vieraili eduskunnassa ja Kanerva osui paikalle. Kallis kysyi Kanervan kantaa nimeen. ”Jos suoraan sanon, mikä ei tietysti ole etumme, niin kyllähän se teidän kannattaisi vaihtaa.”Huoli imagomme oikeistolaistumisesta oli asiallinen argumentti, sen pelon vielä ymmärsin. Sen sijaan islamilaisuudella, luopumuksella ja kristillisten arvojen hylkäämisellä pelottelu tuntui epäoikeudenmukaiselta.

Argumentit olivat joskus myös aika hassuja. Erikoisimmasta päästä oli  lehtemme yleisönosastossa kirjoitus, jossa menivät sekaisin valtameret, maat ja raamatuntulkinta: Kristityt ovat maan suola, valtameren suolapitoisuus on alle kolme prosenttia, siispä puolueenkaan kannatuksen ei pidä oleman suurempi; ei väellä eikä voimalla. Hyvin usein kuulin myös vedottavan sananlaskuun ”Ei nimi miestä pahenna, ellei mies nimeä.” Tätä käytettiin puolustamaan vanhaa nimeä, sillä varauksella tosin, että uusi nimi olisi nimenomaan pahentanut miehen. Muistan myös erään huolestuneen miehen tokaisseen: ”Aikooko Kristillinen liitto nyt ruveta politikoimaan?”

Puolueemme nettisivuilla keskusteltiin kiivaasti. Kun törmäsin erään henkilön julkisiin syytöksiin siitä, että olen avionrikkoja, koska olen rikkomassa Herran kanssa tehdyn liiton, tajusin puolueessa todella olevan niitäkin, jotka uskovat Jumalan solmineen liiton SKL:n kanssa. Järkytyin. Ne näköalat pelottivat minua siinä määrin, että tein vakaan päätöksen jättää puolue ja todennäköisesti politiikkakin, ellei nimenmuutos mene läpi. Ajattelin, että jos se nyt torjutaan, tilanne kertoo jotakin uutta, olennaista SKL:n linjasta. Jotakin sellaista, mitä en ole tunnistanut. Tietty pieneksi luulemani kristillisnationalistinen virtaus olisi silloin vahvistunut. Sellaiseen puolueeseen en missään nimessä sopisi. Ongelma ei siis ollut pelkkä nimi, vaan ne syyt, joiden vuoksi vanhaa nimeä pidettiin ainoana oikeana. Niiden synnyttämä kulttuuri ei mielestäni ollut terve.

Enkä ollut ainoa luovuttaja. Toimi Kankaanniemi vaati ennen puoluekokousta puheenjohtajan vaihtoa ja etsi tilalle muita nimiä. Jos nimenmuutos olisi jäänyt toteutumatta, puheenjohtaja olisikin vaihtunut. Bjarne Kallis ei olisi jatkanut, ei liioin Milla Kalliomaa puoluesihteerinä. He eivät olisi enää jaksaneet kuluttaa itseään samasta kohdin: seuraavat vuodet menisivät jälleen nimikeskusteluun, ja asia saisi farssin piirteitä. Koska he olivat kumpikin sitoutuneet kristillisdemokraattiseen linjaan, olisi tappio ollut syytä tulkita myös epäluottamuslauseeksi. Nimenmuutoksen reipas kaato olisi ollut linjavalinta toisen suuntaan. Muutamat nuorten edustajat olisivat niin ikään jättäneet tehtävänsä.

Kovien etukäteispaineiden vuoksi olin odottanut raskasta, masentavaa viikonloppua Jyväskylässä. Haikeana olin sinne mennytkin, koska ajattelin palaavani kotiin lopettamispäätöksen kanssa. Hoitaisin tietenkin sitoutumattomana kauteni loppuun europarlamentissa, mutta varauduin henkisesti siihen, että poliittinen elämänvaiheeni olisi lyhyt ja merkillinen kananlento. Lohduttauduin sillä, että olin sentään saanut niin paljon, ennen kaikkea rakkaan ystävän Milla Kalliomaasta. Parasta, mitä politiikka on antanut minulle, on ystävyytemme. Toki monta muutakin ihanaa ihmistä.

Olin varautunut myös siihen, että puoluekokouksessa saisin tietyiltä ihmisiltä kovia hengellisiä tällejä. Jumalalla lyömisestä järkytyn joka kerta. Ei kritiikin takia, vaan siksi, että moittija on niin varma, ettei minulla ole hengellistä elämää ja juuri sen vuoksi olen viemässä puoluetta perikatoon. Mitä sellaiseen voi vastata? Jos annan periksi kiusaukselle osoittaa, että hän on väärässä, olen hengellinen huora. Ostaisin pyhällä asialla, jumalasuhteella, hyväksyntää toisilta. Tällaisista syistä kristillisdemokraatit vierastavat hengellisen kulttuurin liiallista sotkemista poliittiseen toimintaan.

Mutta jotain merkillistä tapahtui Jyväskylässä. Tunnelma oli hauska, rento ja lämmin. Ketään ei huvittanut riidellä. Kokousedustajat olivat kyllä hyvin suorasukaisia, mutta kaiken yllä oli merkillinen hilpeys, jopa ilo. Osaltaan siitä vastasi pastorikansanedustaja Ismo Seivästö, joka toimi päivien aikana puheenjohtajana. Tuskin kukaan tiesi ennalta, millaisen koomikon maailma on hänessä melkein menettänyt. Toinen tekijä oli kokousedustajien puheiden korkea taso, retoriikka kukoisti monin tavoin. Se oli kaiken kaikkiaan hyvää viihdettä, jopa niin hyvää, että paikalle tulleet poliittiset toimittajatkin ihmettelivät asiaa.

Tiedotusvälineet seurasivatkin ahkerasti jännittävää äänestystä nimenmuutoksesta. Toimi ja minä olimme yksi tyypillinen väittelijäpari viikonlopun aikana radiossa ja teeveessä. Erään kerran lipsautin hyvin epäammattimaisen suoruuden, kun Toimin vastauksen jälkeen toimittaja kysyi suorassa lähetyksessä: ”Eija-Riitta Korhola, onko nyt sitten Kankaanniemi nimenmuutosasiassa tällainen viimeinen peräpään jäynä?” ”No… on!” Ilmeet olivat hämmentyneet, ja heti tajusin: poliitikko olisi arvatenkin vastannut, ettei suinkaan, pikku katsomuseroista huolimatta kaikki me olemme samassa veneessä, yhteistyöllä reivaamme purjeet ja puhallamme yhteen hiileen… Voi minua ja suulasta suutani. Politiikassa, jos missä, olen tajunnut, miten fiksu ja asiallinen rukous poliitikko Daavidilla oli, kun hän pyysi Herraa asettamaan suulleen vartijan. Lisäksi tarvitsisin yhden näyttöpäätteelleni.

Mutta Kankaanniemihän ei ole mikään tosikko vaan rento ja mukava herrasmies, joka on hyvä suustaan. Hänen kanssaan on helppo olla – myös eri mieltä. Lauantaina oli äänestys. Osa joukosta halusi muuttaa järjestyssääntöjä niin, että nimenmuutos olisikin vaatinut kolmeneljäsosan hyväksynnän. Selvä paniikin merkki. Se ei mennyt läpi. Seuraavaksi äänestettiin ponnesta, joka olisi mahdollistanut tietyn nimihivutuksen: ne piirit, jotka haluaisivat, voisivat muuttaa nimensä siinäkin tapauksessa, että puolueen nimi säilyy. Ja tietysti nimen muuttuessa päin vastoin. Se meni läpi niin niukasti, että ääniä laskettaessa Kalliksen ilme jo synkkeni: hän ennakoi tappiota ja jupisi, että nyt riitti, äänestyksen päätteeksi hän ilmoittaa luopumisestaan. Varsinainen äänestys tuli, ja selvä enemmistö oli puolesta. Jännitys laukesi, eikä ainostaan jäsenillä. Sen verran tunteita oli ilmassa, että eräs toimittajakin tempautui mukaan halaamaan.

Nimenmuutosta tervehdittiin ilolla, etenkin kirkkojen piirissä: jo oli aikakin. Kun myöhemmin tapasin Ortodoksisen kirkon arkkipiispan, silloisen metropoliitta Leon, hän onnitteli puoluetta viisaasta ratkaisusta ja sanoi jännittäneensä asiaa reaaliajassa tilannetta seuraten. Ortodokseja on joka paikassa, hän myhäili.

Tunnustan, minä se olin

Kristillinen liitto (SKL) pitää paraikaa kokoustaan Jyväskylässä ja, kiitos Toimi Kankaanniemen, koko media taitaa olla paikalla. Monikaan ei ymmärtäisi kiinnostua neljän prosentin puolueesta, mutta jos luvassa on kristillistä riitelyä, kuka nyt voisi vastustaa hyvää näytelmää? En yhtään ihmettelisi vaikka Seiska-lehtikin lähtisi etsimään haaskaa sivuilleen. Se vasta olisikin jotain: Seiska kristillisten kokouksessa.

Näytelmän juoneen kuuluu syrjäyttämisestään kroonisesti loukkaantunut ex-puheenjohtaja ja tempperamenttinen nykyjohtaja. Ex muistaa antaa aina puoluekokouksen alla pessimistisen katsauksen puolueen tilasta. Tällä kertaa hän vaati jopa puheenjohtajan erottamista – puoluehan on huolestuttavasti löytämässä kasvu-uran, ja uusia jäseniä se vetää riveihinsä enemmän kuin muut.

Kasvu onkin hyvin arveluttavaa sille, joka on päättänyt että SKL on maan suola, eikä suolaa saa  olla liikaa. Tällä ”raamatullisuudella” kristilliset ovat vuosikausia kyenneet selittämään heikon vaalimenetyksensä, ja näin voineet väistää kriittisen itsetarkastelun. Pienenä pysyminen on paitsi oikeaoppista, myös turvallista politiikkaa – sillä varmistetaan puheoikeus, mutta vältetään vastuupaikalle joutuminen. Puolueen johtoa on syytetty nimenmuutoshankkeeseen juuttumisesta. Syytös ei ole reilu: mitään olennaista ei ole jäänyt tekemättä sen vuoksi, että kentän esittämää aloitetta muuttaa nimi kristillisdemokraateiksi on viety asianmukaisesti eteenpäin.

Junttaamisesta voisin kyllä minä ottaa syyt niskoilleni. Olen monesti sanonut, etten voi hyväksyä puolueen nykynimeä. Kerron miksi. Kuulun niihin suomalaisiin kristittyihin, joita Suomen kristillisen liiton nimi on surettanut, jopa loukannut. Kristillisiä arvoja tulee pitää esillä politiikassa, mutta ei niitä saisi omia. Yhdellä poliittisella puolueella, vaikka olisi kuinka hyvä, ei liene oikeutta ottaa edustaakseen kristinuskoa. Ja entä jos puolue ei olisikaan hyvä? Jos se sattuisi olemaan vaikkapa kristillisnationalistinen joukko, joka kaivaisi raamatusta perusteet rasistiselle syrjinnälle, vieläkö siedettäisiin noin juhlavaa nimivalintaa? Mikään nimessämme ei viittaa politiikkaan, mikään ei rajoita toimialaa. Tämä aiheuttaa eettisen ongelman; poliittisesta puolueesta ei yksinkertaisesti ole edustamaan kristillisyyttä, vaikka tarkoitus olisi kuinka hyvä. Me emme kykene tekemään sille oikeutta. Olennaisin jää sanomatta.

Nimenmuutosta on vastustettu viittaamalla Italian ja Saksan kristillisdemokraattien rötösmaineeseen. Mutta juuri siksi nimi voisi sopia oikein hyvin meille, jotka olemme kiusattuja tekopyhyyteen. Ehkä se auttaisi pitämään jalat maassa ja tason korkealla. Nimestä äänestetään tänään. Veikkaan, että poliittinen kenttä tulee oksentamaan SKL:n ulos suustaan, jos se ei etsikkoaikaansa tuntenut.

Uutislehti 100, toukokuu 2001  

Share Button

07.lokakuu 2002

21:48

0 kommenttia

Kommentoi!

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kommentti:
Nimi:
Sähköposti: