Alkoi olla taas kesän merkkejä ilmassa. Europarlamentti ei juurikaan suomalaislehdistöä kiinnosta, mutta vuosipäivien kynnyksellä meidän tekemisistämme kirjoitellaan juttuja, usein helpoimman kaavan mukaan. Toimittaja pääsee vähällä, jos tyytyy pelkkään statistiikkaan ja listaa läsnäolot. Paradoksaalista metodissa on se, että laiska toimittaja saattaa vahingossa tällä tavoin poimia sankariksi sieluntoverinsa, laiskan edustajan, ja erehtyä korottamaan tämän suureksikin vaikuttajaksi, läsnäolemisten perusteella. Housuntakamuksen kiillottaminenhan on vaivattomin tapa päteä. Vaikutusvallasta tai aikaansaamisista se yksin ei välttämättä vielä kerro.
Suomalaisten läsnäolotilastot ovat yleisesti ottaen parlamentin kärkipäätä, poissaolojen paheksuntaan ei ole juuri aihetta. Ylipäätään kaikki meppimme ovat ahkeria, tunnollisia ja hyvämaineisia poliitikkoja; kukaan ei ole tullut Eurooppaan läträämään viinalla, lorvimaan tai sikailemaan. Kansalaisia on kuitenkin kuohuttanut tieto, että suuri osa on syyllistynyt poissaoloon täysistuntoviikon perjantaina ja lähtee kotimatkalle jo torstaina illansuussa. Itsekin liityin poissaolijoihin, sillä harrastin alussa mallioppimista. Katsoin perjantaina ympärilleni ja huomasin, että kaikki aktiivisimmat ja tehokkaimmat kollegat olivat omilla teillään. He eivät siis jostakin syystä pitäneet perjantaita arvokkaana satsauksena, vaan tekivät meppityötään jo kotimaan puolella. Syy tuon päivän epäsuosioon oli Strasbourgin huonoissa liikenneyhteyksissä, matka Suomeen vie noin työpäivän verran. Toinen syy oli siinä, että äänestyksiä oli perjantaisin vähän, eivätkä aiheet olleet tärkeitä. Komissaarejakaan ei paikalla enää ollut.
Mepin ahkeruuden ja vaikutusvallan arviointi ei ole yksinkertaista eikä kiistatonta. Sellainen vaatisi työtä ja taustaselvityksiä; joskus kannattaisi kysellä vaikkapa suomalaisten etujärjestöjen näkemystä asiassa. Myös edustaja Esko Seppänen julkaisi keväällä 2002 varsin kattavan ja asiallisen selonteon järkevistä arviointikriteereistä. Mutta toimittajilla on harvoin aikaa. Syy on ymmärrettävä, resurssipula. Eurooppapolitiikka ei kiinnosta, sillä se on liian vaikeaselkoista lukijoille. Esimerkiksi Suomen Tietotoimisto ja Helsingin Sanomat ovat irrottaneet Brysseliin kumpikin kokonaiset puolitoista toimittajaa. Tämän puolentoista onnettoman kohtalo on valvoa komissiota, neuvostoa ja parlamenttia sekä uutisoida kaikkea muuta Belgiasta ja lähialueilta.
Lehdet pyrkivät paikkaamaan jatkuvan seurannan puutetta tekemällä tehoiskuja parlamentiin. Silloin maine voi olla sattumasta kiinni. Kun Suomen Kuvalehden toimittaja piipahti kerran Strasbourgissa hätäisellä vierailulla parlamenttiin tutustumassa, edustajien tapaaminen suoritettiin varttitunnin jaksoissa. Tekeillä oli katsaus suomalaisten meppien työstä ja asemasta. Faktoihin tekemisistäni toimittaja ei malttanut tutustua, mutta käveli sentään kanssani täysistuntosalin edestä työhuoneelle. Siinä matkalla komission entinen puheenjohtaja Jacques Santer tervehti minua lämpimästi ja jutteli jotain. Onni minun kannaltani, sillä Santerin ystävällisyys kertautui toimittajan päässä ja pelasti maineeni: lehti siis tiesi kertoa, että Korholalla on tärkeitä sosiaalisia suhteita ja häntä tervehditään mielellään. Mutta jos armollinen Luoja ei olisi sallinut Santerin käyskennellä hissin luona, olisin pudonnut kai kokonaan siihen luokitteluun, joka toimittajan päässä oli jo tehty ilmeisesti ennen kuin yhtäkään edustajaa oli tavattu. Tämä oli kai hätäisin journalistinen syväluotaus urallani. Parisen vuotta myöhemmin saman lehtitalon Seura sentään otti aikaa kunnolla tapaamisiin, tutustui aineistoon huolella ennakkoon ja tarkistutti jäljestäpäin. Jos minun pitäisi päättää kumpi näistä oli se laatulehti, metsään mentäisiin. Mutta enpä teekään yhtä hätäisiä johtopäätöksiä kuin laatulehtemme.
Päivänä muutamana meitä oli jokunen meppi samassa koneessa matkalla Brysseliin. Lentokentältä parlamentille tullessa keskustelimme Ilta-Sanomien jutusta, jota koneessa olimme silmäilleet. Siinä oli vihjailtu, että varmaan meitä kovastikin lahjotaan. ”Miksi ne tuota jaksavat jauhaa? Eihän meppejä kannata lahjoa, ei meillä mitään valtaa ole, lahjoisivat komissiota”, tokaisi Paavo Väyrynen. ”Mitä”, kiekaisin melkein auton tuolilta nousten, miten niin ei valtaa, mehän osallistumme lainsäädäntötyöhön siinä missä jäsenmaiden ministeritkin neuvostoon kokoontuessaan, sillä yhteispäätösmenettely on jo niin laajassa käytössä.
Ei ihme, etteivät toimittajat osaa päättää onko meillä valtaa, kun emme siitä itsekään ole samaa mieltä. Selitys kokemusten erilaisuuteen löytynee valiokunnista ja poliittisista ryhmistä. Jos toimii keskustelevassa ja pohdiskelevassa valiokunnassa kuten ulkoasiain tai kulttuurivaliokunnissa, voi kokemus työstä olla aivan erilainen kuin esimerkiksi ympäristövaliokunnassa, jossa ollaan työstämässä suurinta osaa EU-lainsäädännöstä. Ja jos on pienessä ryhmässä, omien muutosesitysten läpimeno on epävarmempaa kuin joukkovoiman turvin.
Väyrynen, joka pienen liberaaliyhmän jäsenenä pohtii valiokunnassaan ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa, ei varmaan valehdellut moittiessaan vähäisiä vaikutusmahdollisuuksia. Mutta en valehtele minäkään, kun pidän vaikutusmahdollisuuksia valtavina. Ympäristövaliokunnassahan olen tekemässä lainsäädäntöä, joka pakottaa jäsenmaita toimiin.
Suomalaisessa mediassa törmään jatkuvasti vanhentuneisiin tietoihin parlamentin todellisesta vallasta. Se on hämmästyttänyt, sillä riittäisi, että EU:sta kirjoittavat toimittajat olisivat lukeneet vuonna –99 voimaantulleen Amsterdamin sopimuksen. Sehän kasvatti tuntuvasti parlamentin valtaa laajentamalla yhteispäätösmenettelyn piiriin kuuluvaa alaa. Suurimmissakin lehdissä esiintyneet viittaukset parlamentin vähäiseen painoarvoon ja sen neuvoa-antavaan rooliin eivät siis enää ole kurantteja.
Toivoa kuitenkin herättää se, että tilanne on tiedostettu johtavilla journalistisilla paikoilla, ja harvinaisen rehellisellä tavalla. Yleisradion radiouutisten politiikan toimituksen esimies Pentti Lumme analysoi tilannetta Unto Hämäläisen kirjassa Onko tämä skuuppi? vertaamalla EU-jäsenyyden myötä tapahtunutta politiikan painopisteen muutosta sodanjälkeiseen aikaan. Silloin toimittajien piti sopeutua Neuvostoliiton vaikutusvaltaan. Nyt sama sopeutuminen on käynnissä Brysselin suunnalla: ”Rehellisesti täytyy sanoa, että me hallitsemme sen vielä huonosti. Eivät edes suuret lehtitalot tai Yleisradio ole vielä löytäneet toimintakykyistä mallia, jonka kautta voisi seurata jäntevästi EU:n päätöksentekoa. Politiikan toimittamisessa on aina pyritty pääsemään nimenomaan sinne, missä päätökset tosiasiallisesti tehdään, eikä seuraamaan pelkästään muodollista päätöksentekoa. Epäilen, ettemme tiedä, missä ne päätökset nykyisin tehdään”, Lumme tunnustaa.
Mutta lahjotaanko meppejä, kuten Ilta-Sanomen artikkelissa arveltiin? ”Parlamenttiedustajat ovat usein voimakkaan lobbauksen kohteena, joten on hyvin epätodennäköistä, etteikö heille myös tarjottaisi erilaisia lahjoja.” Juttu vihjasi jo otsikoissaan, että vaikenemme saamastamme kestityksestä.
Vaikenemme, koska kovin juhlallista kerrottavaa ei ole. Toimittajakin olisi tullut siitä vakuuttuneeksi, jos olisi kysynyt asiaa meiltä, mutta suomalaiskansallista kaunaa ruokkiva juttu olisi jäänyt tekemättä.
Koska olen parlamentin suurimman poliittisen ryhmän jäsen ja työskentelen kaikkein lainsäädännöllisimmässä valiokunnassa, olen epäilemättä hartaasti lobattu kohde. Lobbaamistarkoituksessa lähestyvät ihmiset eivät kuitenkaan yleensä anna mitään. Jos joku tulee vierailulle varsinaisesti puhuakseen tulossa olevasta direktiivistä tai lausunnosta, koskaan ei ole käynyt niin, että tulija toisi mukanaan lahjan. Voi olla, että molemmat osapuolet tiedostavat sellaisen keskustelutilanteen vaatiman hygienian tarpeen. Yhden poikkeuksen muistan, mutta ei tuntunut ollenkaan hankalalta, kun miehekkäät köriläät Rautaruukista antoivat Hautalalle ja minulle tuomisiksi huivit. Mutta tämä delegaatio ei ollut ammattilobbareiden joukko vaan pikemminkin karvalakkilähetystö, joka oli tullut varta vasten Brysseliin puhumaan työpaikkojensa puolesta. Koimme ne kohteliaina kotimaan tuliaisina, ei missään nimessä lahjuksina, joilla olisi ostettu mielipide päästökauppadirektiiviin. Yhtiön varsin esimerkilliset CO2 – päästötilastot olivat siinä asiassa paljon vakuuttavammat.
Muuten esittäytymiskäynnillä oleva vieras saattaa joskus jättää lahjan, esimerkiksi juuri huivin tai paikkakuntaa esittelevän kirjan, joskus cd-levyn – mutta ammattilobbarit tekevät sen ani harvoin. Kaiken kaikkiaan uskoisin, että saamamme lahjat eivät ylitä suomalaisen keskivertotoimittajan vastaanottamien lahjojen arvoa.
Sen sijaan on kyllä totta, että lobbari tarjoaa lounaan tai illallisen, koska nämä syömisajat ovat lähinnä aikoja, jolloin voimme ihmisiä tavata; muuten päivät ovat täynnä kokouksia. Vastikään Suomen eduskuntaa tutkinut väitöskirjantekijä Kananen moitti tällaista kestitsemistä ja katsoi sen vaarantavan poliitikon riippumattomuuden. Tämä heureka tuntuu rehellisesti sanoen tutkijankammiossa syntyneeltä. Se ei ota huomioon fyysistä todellisuutta: aikaa on rajallisesti ja ihmisolennon täytyy syödä. Lobbarithan nimenomaan hyödyntävät tämän inhimillisen tosiseikan ja pyrkivät kiireisten seuraan tankkauksen hetkillä. Omalla kohdallani lobbaajat pääsevät erityisen halvalla, koska korvaan lounaan hedelmillä ja alkoholinkin suhteen olen tunnetusti pienkuluttaja. Muutenkin tietynlaiseen meppiruokaan turtuu. Kateenkorvan, terriinien, kanin, ankan ja pässinkivesten jälkeen olen joskus erittäin vaikutettu saunamakkarasta.
Toimittajia ja mahdollisia väitöskirjantekijöitäkin varten olen pitänyt listaa, mitä lahjoja olen näinä kolmena vuonna saanut. En osaa tehdä erottelua, edustaako lahjanantaja virallista tai hyötyvää tahoa vai ei, koska kenellä tahansahan voi olla pyyteitä mepin suhteen. Useimmat on saatu tutustumiskäyntien tai vierailujen yhteydessä. Siksi ne ovat pikemminkin kohteliaisuus- kuin lahjontaeleitä. Mieleeni ovat jääneet lukuisat lentoyhtiöiden oksennuspussit, itse tehdyt savi- ja posliinityöt, kolme pakkausta kouvolalaista suosikkilakritsaani, Uusi Testamentti, taskupeili, poronpipanasalmiakkia, runokirja, viehe, kalentereita, hammaspeili, pussi luomuvihanneksia, säkki perunoita, leikkuulauta, poppana, laudeliina, patakinnas, keittiöessu, kirveenvarsi, kirjeenavaaja. Useimmat saamme vierasryhmän kiitoksena, kun esittelemme tunnin, pari parlamenttityötä. Onnitteluna muutamasta läpimenneestä muutosesityksestä olen saanut joulun alla viiniä ja juustoa. Kiitokseksi esitelmästä tuli kuivaa shamppanjaa. Lisäksi mielestäni kaikki ihmisten sähköpostissa lähettämät palindromit ovat lahjoja. Samoin postikortit. Enkä voi unohtaa tuntemattomalta lähettäjältä postissa tulleita Wolfordin naistensukkia, lähetyspaikkana mielenkiintoisesti Reisjärvi.
Voi olla, että lahjomisesta puhuva toimittaja oli katsonut amerikkalaisia elokuvia; sikäläinen kulttuuri eroaa eurooppalaisesta politiikankin suhteen. Tästä hyvä esimerkki on peräisin eräältä lobbarilta, joka kertoi UPM-Kymmenen ja amerikkalaisen Championin välisistä yhdistymisneuvotteluista – sittemminhän hanke kariutui. Amerikkalaisen osapuolen oli hyvin vaikeata uskoa, että eurooppalaisille poliitikoille ei anneta rahaa. USA:ssa firmat budjetoivat automaattisesti tietyn summan, joka menee kulloinkin lobattavan poliitikon vaalikassaan. ”Miten sitten voitte varmistaa, että he kuuntelevat teitä”, ihmettelivät amerikkalaiset. ”Ei sitä voikaan”, vastasi suomalainen, ”mutta jos luottaa asiaansa, että se on järkevä, kai se kiinnostaa meppejäkin.”
Tuo suomalainen lobbari oli oikeassa. Riittää, kun jutussa on järkeä.
Olisi hienoa päättää tämä luku edelliseen lauseeseen. Olen kuitenkin tullut epävarmaksi lausumaan yleispäteviä totuuksia juuri mistään. Työssämme on eräs harmaa alue, joka saattaa olla kalteva pinta kohti riippumattomuuden vaarantumista. Kysymys on niin sanotusta konsultoivasta lobbauksesta, joka runsaasti käytettynä tarkoittaa sitä, että meppi saa ylimääräisen työpanoksen toimistoonsa teollisuudelta tai joltakin järjestöltä. Teollisuus maksaa edustajan ylimääräisen avustajan palkan, edustaja saa lisää apua kaaokseensa eivätkä kenenkään kädet tahraannu. Avustaja pitää huolen, että maksajan näkemykset heijastuvat lainsäädännössä. Tällaisesta on erittäin vaikea saada ketään kiinni, sillä miten vedetään raja tilapäisen tiiviimmän konsultoivan lobbauksen ja avustajan välillä? Lobbauksessahan ei ole mitään pahaa, sillä me tarvitsemme asiantuntijatietoa ja näkökulmia niiltä tahoilta, joiden tekemisiin lainsäädäntö puuttuu. On kuitenkin eettisesti väärin sallia keskinäisen hyödyn syntyminen ilman, että toimii avoimesti: taloudelliset kytkökset on vuosittain ilmoitettava parlamentin ylläpitämään julkiseen rekisteriin. Tuleva ja kauan odotettu avustaja-statuutin uudistus on varmasti tervetullut elementti, joka selkiyttää käytäntöjä tällä alueella.
Yllytä, tuomitse – ja tee rahaa
Olipa kerran lehti, joka jatkuvasti yllytti lukijoitaan romuttamaan arvot, hylkäämään perinteet, halveksimaan moraalinvartijoita, vihaamaan holhousta. Rajojenrikkominen ja kapinallisuus esitettiin jännittävässä valossa, hyvyydestä tai sitoutumisesta puhuminen oli tylsää ja harmaata. Jos joku sitten otti neuvon varteen ja alkoi elostella, sama lehti riehaantui ihmisvainoon. Toimittaja sai miltei orgasmin pauhatessaan ”katsokaa tuota, väärin tekee, hävetköön”.
Kun Bill Clinton aikoinaan jäi kiinni sikarien omintakeisesta humidoinnista, jäin miettimään tehtiinkö tässä nyt uusi ennätys. Maailmanhistorian siihen asti tunnetuin seksiskandaaliin sotkeutunut hallitsija oli ollut kuningas Daavid. Poliittinen ura ei katkennut, sillä nuhtelun rikoksesta suoritti ilmeisen hienovaraisesti neuvonantaja Natan. Onni sinänsä; muutoin jälkipolvilla tuskin olisi katumuspsalmin kaltaista runoutta ja Miserere mei -sävellyksiä. Daavid sai pitää ihmisarvonsa. Jumalahan armahtaa – media ei.
Katsoin muutama vuosi sitten Dennis Potterin viimeiseksi jäänyttä haastattelua, parasta koskaan näkemääni tv-keskustelua. Syöpäsairas, morfiinia kipuihinsa ryystävä tv-näytelmäkirjailija oli rakastunut elämään – ja leppymättömän vihainen keltaiselle lehdistölle. ”Kuinka he voivat palata työpäivän jälkeen kotiin ja katsoa lapsiaan silmiin”, nämä toimittajat, jotka saalistavat ja häpäisevät ihmisiä. Murdoch ja hänen lehtensä Sun olivat Potterille ihmiskunnan vihollisia.
Potterin vihaama Sun julisti tuolloin Clintonista, että ”valehtelevan haureudenharjoittajan täytyy lähteä.” Mikään ei voisi olla tyypillisempää. Ei kirkko ole aikoihin ruokkinut kansan sormellaosoittelevaa moralismia; homman hoitaa tuollainen lehdistö, koska synti, häpäisy ja tuomitseminen on sen elinehto. Nerokkaalla tavalla tämä journalismin laji osaa yhdistää moraalittomuuden ihannoinnin ja toisaalta tavattoman kapeakatseisuuden tuottavaksi bisnekseksi.
Media onkin sutjakkaasti ottanut haltuunsa kirkon ikivanhat tehtävät, moraalisaarnan ja jalkapuun. Eikö olisi siis jo aika nimetä pappien sijasta juorutoimittajat tekopyhyyden ammattilaisiksi?
Tarkkaan ottaen, tekopyhyys saattaa olla vähän jokaisen ongelma. ”Niin kuin te tuomitsette, niin tullaan teidät tuomitsemaan.” ”Sanojesi perusteella sinut julistetaan syyttömäksi, ja sanojesi perusteella sinut tuomitaan syylliseksi.” Näiden lauseiden sanoja osoitti tuntevansa hyvin ihmismielen. Ei ihmisten tuomitsemiseen tarvittaisi auktoriteetiksi edes taivaallista lakikokoelmaa. Riittävän kauhistuttavaa olisi, kun omat sanomisemme ja tekemisemme pantaisiin rinta rinnan. Hävettäisiin tekojamme, jotka olemme itse ehtineet toisten kohdalla joskus tuomita. Aineistoa riittäisi, sivukaupalla.
Uutislehti 100, huhtikuu 2001
