Poliitikkoja tarkkaillessa olen tunnistanut kaksi eri perusrotua. Klassinen rotu päätyi politiikkaan jostakin määrätystä syystä: asiat polttelivat mielessä, olipa kysessä sitten maailmassa havaittu eriarvoisuus tai kaupunginosayhdistyksessä syntynyt vakaumus saada tiettyyn risteykseen varoituskolmio. Toinen poliitikkotyyppi herää yhteiskunnalliseksi oman navan kautta: osaan olla vakuuttava, sosiaalinen, hyvä suustani – mitähän lähtisi ajamaan. Apuna voisivat olla vaikkapa EVAn tutkimukset siitä, mitä suomalaiset arvostavat. Mutta koska elämä ei ole mustavalkoista, molemmista tyypeistä voi tulla aivan erinomaisia poliitikkoja. Jokin sävyero heissä silti on. Tunnustan, että nautin klassisen tyypin sielun poltteesta. Eikä heitä ole liikaa. Nykyisessä mediavaltaisessa kulttuurissa on elementtejä, jotka vetävät jatkuvasti mukaan jälkimmäistä, jossain määrin opportunistisempaa rotua.
Opportunismin mielenkiintoisin laji lienee sen harjoittajalta itseltään piilossa oleva muoto. Voi olla varsinainen kulttuurikriitikko, sivallella pahastikin yhteiskunnan ilmiöitä, halveksia laumaihmisiä, olla nuori vihainen mies ja nainen – nenä turvallisesti tuulensuunnassa. Kun sen tekee kyllin taitavasti, siis huomaamattaan, voi kulkea pitkän matkaa pystypäin. Suloista on olla trendikäs, murhaava ja viaton yhtä aikaa.
Tällaiseen opportunismiin on pitkään kuulunut vaistomainen eettisen keskustelun halveksunta. Se tehdään esimerkiksi leimaamalla rajojen tarpeesta puhuvat holhoajiksi. Syyllistämiseen ja holhoamiseen viittaaminen on leima, jolla Suomessa on tapettu monta tärkeää ja tarpeellista keskustelua. Kun esimerkiksi pohditaan sitä, onko todella tarpeen näyttää niin paljon väkivaltaa televisiossa, poikkeuksetta ilmestyy jostain neropatti, joka muistuttaa, että televisiossa on eräs nappula. Sen me kuitenkin tiedämme. Mutta kukaan ei koskaan ehdi vastata, mihin väkivallalla mässäilyä tarvitaan.
Komissiossa työskentelevän läheisen ystäväni poikaa puukotettiin äskettäin Brysselin illassa. Puukottamiseen ei liittynyt mitään syytä, se tapahtui huvin vuoksi ja illan ratoksi. Kahden sentin päähän sydämestä osunut puukko puhkaisi keuhkon. Kun seuraavana päivänä, tapahtuneesta järkyttyneenä, puhuin erään Euroopan liberaaleihin kuuluvan ystäväni kanssa, ehdotin että he alkaisivat suunnitella haittaveroa väkivaltaviihteelle. Juuri liberaaleilta se olisi kova veto, perustelin. Heitä kuunneltaisiin. Jos kristillisdemokraatit esittävät idean, siitä ei tule mitään: laukaisemme vain refleksin niiltä edistyksellisiltä, joiden sisäiset mielipidepoliisit alkavat kimittää: ”Holhousta, moralismia, syyllistämistä!” Tuo syytös on maailman helpoin esittää, sen sanojat on kulttuurissamme vapautettu todistuksen taakasta. Ja jos jotakin ei tarvitse perustella, on syytä huolestua.
Ympäristölainsäätäjänä kuulen jatkuvasti muistutettavan ”saastuttaja maksaa” –periaatteesta, ja hyvä niin. Mutta on aika kohtuutonta, että viihdeteollisuus voi rajoituksetta rikastua väkivaltasaasteella, ilman että se joutuu maksamaan yhteiskunnalle korvauksia aiheuttamistaan vahingoista. Väkivaltaviihteen ja väkivaltaisen käytöksen välisestä yhteydestä on riittävästi näyttöä, siksi olisi aiheellista, että saastuttajat osallistuisivat kustannuksiin. Liberaaliystäväni otti ehdotuksen vakavasti. En kuvittele, että väkivalta loppuisi verotuksella, mutta jospa se edes vähenisi.
Viime vuosina meille on lähes huomaamatta tapahtunut paljon. Ilman lapsia en olisi edes noteerannut sitä, kuinka iltapäivälehtiin tuli yhdeksänkymmentäluvulla alastonkuvia. Ensin pidin seikkaa yhdentekevänä. Mutta tulin epävarmaksi, kun jouduin selittelemään ”hassua kuvaa” pikkupojalleni. Voisiko olla olemassa jokin järkevä syy siihen, että ihmiskunta on kautta vuosituhansien osoittanut intiimiä häveliäisyyttä? Vai oliko se kaikki turhaa, kuten me valistunut, rento ja estoton sukupolvi uskomme lopulta voivamme maailmalle osoittaa?
Intuitiivisesti on päivänselvää, että intiimiyden muuttuminen arkipäiväiseksi tympäisee ja riistää seksin iloa. Mitä muuta se tekee?
Ranskalainen filosofi ja uskontotieteilijä René Girard on esittänyt teorian ihmisen väkivaltaisuudesta ja seksuaalisuudesta sen viimeisenä verhona. Professori Risto Saarinen kirjoitti aiheesta mielenkiintoisen esseen teoksessa Uskonnot ja Eurooppa. Girardin mukaan seksuaalisen vapautumisen kausia seuraa alastoman väkivallan aika. Hän uskoo, että tabut ja normit suojelevat ihmisyhteisöä väki- ja mielivallalta. Tabut ovat ikään kuin toteemeja, joiden ympärille ihminen ryhmittelee elämäänsä.
Yhteiskunta joutuu aina tasapainottelemaan toisaalta normien ja toisaalta yksilönvapauden kasvattamisen välillä. Me tarvitsemme molempia. Seksuaalisten tabujen purkaminen muodostuu mielenkiintoiseksi rajakohdaksi. Kuinka vapaan seksuaalisuuden yhteiskunta voi sallia ilman, että se itse sortuu, pohtii Girard.
Girardin ajatukset ovat nykyään Euroopassa varsin keskusteltuja. Se kertoo jotakin ajastamme. Lähes päivittäin uutisoitujen tapahtumien jälkeen hänen näkökulmaansa ei ole varaa oikopäätä hyljätä näennäisen vanhoillisuuden perusteella. Yhteiskunnassa tapahtuva tabujen purkaminen on luonnollisesti ongelma vain siinä tapauksessa, että Girard sattuisi olemaan oikeassa ihmislajin luonteesta väkivaltaan taipuvaisena. Jos taas ihminen on järkevä, rauhanomainen ja hyväntahtoinen, normien löysääminen on harmitonta puuhaa.
Mielestäni yhteiskuntamme ja koko kulttuurimme erehdys on juuri tässä, ihmiskuvassa. Meiltä puuttuvat välineet käsitellä pahuutta itsessämme. Koska sitä ei uskota, ei tunnisteta eikä käsitellä, se ottaa yliotteen raivon hetkellä. Kodeissa ei enää opeteta käsittelemään turvallisesti kielteisiä tunteita. Siksi niin moni viittaa vain naksahdukseen päässä. Ne, joita on opetettu tunnistamaan naksahtelua jo alkutekijöissään ja joille jatkuva pikku nakutus kuuluu maailmankuvaan, sortuvat harvoin yhtä epätoivoisiin tekoihin. Tästähän kristinuskon perisyntikäsitteessäkin on kyse. Se yrittää viestittää, että me tarvitsemme pelastua itseltämme. Ei vain niin, että tietyn poliitikon suurin ongelma on poliitikko itse. Jokaisen ihmisen suurin ongelma on oman ihon alla.
Filosofi Urpo Harva sanoi, ettei millään aatteella ole saatu niin paljon pahaa aikaan ihmiskunnan historiassa kuin uskottelemalla, että ihminen on hyvä.
Kristillinen ihmiskuva tunnustaa ihmisen potentiaalin sekä pahaan että hyvään. Niko Kazantzakisin tavoin se tunnustaa, että ”meissä on paljon synkkyyttä, monia kerroksia, käheitä ääniä, karvaisia, nälkiintyneitä petoja”. Mutta senkin, että sisimmän kaaokseen on mahdollista etsiä järjestystä. Mielestäni tämän ihmiskuvan säilyttäminen kulttuurisessa viitekehyksessämme varjelisi yhteiskuntaa. Se sama ihmiskuva on tuottanut vapauden unelman. Lopputulos ei ole kestävä, jos pohjarakennelmasta osa hylätään. Emme tule kestämään sellaista vapautta, joka ei samalla tunnista ihmisen rajoja.
Kun viime aikoina on puhuttu lasten ja nuorten väkivallasta, olen ihmetellyt nuoren roolia ikään kuin sivullisena. Käyty väkivaltakeskustelu ei yleensä sisällä toteamusta siitä, että vastuu olisi myös nuorella ja lapsella itsellään. Olisi ehkä terveellistä tuoda se elementti mukaan keskusteluun. Meille on vähitellen syntynyt ihmiskuva, jossa ihminen on yhtä kuin totaalinen uhri huonolle tai hyvälle kasvatukselle. On totta, että yhteiskunta ja perhe ja koettu rakkaus luo puitteita, mutta se ei kuitenkaan valitse nuoren puolesta. On vaarallista tottua ajatukseen, että kaikki on ympäristötekijöiden vaikutusta. Ennen kaikkea on huolestuttavaa, jos nuori oppii jo valmiiksi sanoutumaan irti vastuustaan: en voi mitään sille, että hakkaan, kun on niin vaikeeta. Jotakin on mennyt silloin vakavasti pieleen.
Jos nuoren ottaa mukaan vastuuseen, se ei ole syyyllistämistä, se on keskustelukumppaninsa vakavasti ottamista. Tunnustamme hänen arvonsa moraalisena olentona ja arvostelukykyisenä ihmisenä ja annamme hänelle sen vastuun, jonka hän ansaitsee. Vapauden seurana on vastuu, ja vasta silloin vapaus toteutuu. Vapaus ilman vastuuta sairastuttaa kenet tahansa.
Me elämme myös liberalismin kriisiä, sillä liberalismilta on kadonnut alta se aatteellinen maailmankuva, josta se syntyi. Klassinen liberalismi ei ollut relativismia, pikemminkin se vaali pluralismia. Se syntyi maailmankuvasta, jossa ihmisen vapaus ei ollut rajatonta, ihminen sai vapautensa Jumalalta ja oli hänelle vastuussa. Filosofi Sirkku Hellstenin analyysi liberalismin kriisistä osoittaa tämän kiinnostavalla tavalla. Ilman ihanteita ja arvoja liberalismin peräänkuuluttama suvaitsevaisuus muuttuu välinpitämättömyydeksi, joka lopulta johtaa äärimmäisen suvaitsemattomaan yhteiskuntaan.
Myös filosofi Juha Sihvola on todennut, että liberalismin olisi syytä lakata teeskentelemästä ideologista neutraalisuutta. Emme voi olla puolueettomia inhimillistä hyvää koskeviin näkemyksiin nähden. Samaan liittyi professori Pekka Suvannon artikkeli teoksessa Westfalenista Amsterdamiin. Hän kritisoi amerikkalaisen liberalismin mallia, joka ymmärretään vapaudeksi jostakin, ei johonkin. ”Jos kansa ei noudata riittävää moraalista säännöstöä, valtiovallan on mahdotonta pitää valtakunnan yleiselle edulle tarpeellista moraalia yllä. Myös arvojen nopea muutos tai niiden katoaminen on osoittautunut historiassa vaaralliseksi. Uskonnosta ihmisellä on oikeus ajatella mitä tahansa, mutta meidän kulttuurillemme ominaisen protestanttisen etiikan katoaminen olisi niin valtion toimivuuden kuin vapaan markkinatalouden kannalta huolestuttavaa”, Suvanto kirjoitti.
Kansalaiset peräänkuuluttavat järjestystä ja turvallisuutta jokaisten vaalien alla. Poliitikot lupaavat sitä. Siihen on kaksi tietä. Toinen on lisääntyvä valvonta; enemmän kameroita, poliiseja, aitoja, valvontaa. Toinen on se, että mietimme poliitikkoja, kansalaisia, kouluja ja koteja myöten, mikä meitä vaivaa, ja voiko sille tehdä mitään.
Painajaisen jälkeen
Muutama vuosi sitten luin erikoisen lehtijutun englantilaisperheestä, jonka kaikki kolme lasta kärsivät harvinaisesta perinnöllisestä sairaudesta. Terveet vanhemmat olivat kantaneet perimässään samaa geeniä, joka molemmilta perittynä sai aikaan sen, etteivät jälkeläiset tunteneet kipua. Mikä ”sairaus”, ehdin ihastella yhden typerän blondisekunnin ajan.
Saman tien totta kai tajusin. Se, että nämä lapset eivät tunteneet kipua, ei tehnyt heistä haavoittumattomia. Se päinvastoin altisti heidät jatkuvaan hengenvaaraan. Koska kipu ei varoittanut, he saattoivat istua kuumaan takkaan tai katkaista jäseniään rajuissa leikeissä. Nämä leikki-ikäiset olivat ehtineet ruhjoa itsensä ja toisensa raajarikoiksi, eikä kenenkään heistä ennustettu saavuttavan aikuisikää.
Fyysisen kipuaistin lisäksi ihmisellä lienee myös henkinen kipuaisti. Joku kutsuisi sitä omaksitunnoksi, toinen superegoksi. Samantekevää, mutta idea on sama: kertoa rajat, estää ihmistä rikkomasta itseään ja toista.
Yhä yleistyvät uutiset järjettömästä väkivallasta ovat saaneet minut pohtimaan, voiko kokonainen yhteiskunta sairastua siihen, ettei se tunne enää varoittavaa kipua itseään ja elämäänsä hajottaessaan. Voiko kollektiivinen kivuntunne kadota, turtua pois? Jos niin on, häviäjiä olemme me kaikki.
Lähes jokainen osaa arvostaa sitä yhteiskunnallista vapautta, jonka länsimainen kulttuuri takaa. Liberalismin ajoista lähtien yhteiskuntiamme on määrätietoisesti rakennettu yksilönvapauden periaatteen varaan. Poliitikot ovat olleet varsin yksimielisiä siitä, että vapaus on pakkoa paljon tehokkaampi, jos halutaan yhteiskunta jossa ihmiset viihtyvät.
Mutta on syytä miettiä, mitä eettisiä pohjarakennelmia yhteisössä vapaus toteutuakseen edellyttää. Miten niitä rakennetaan ja miten pidetään yllä? Ja tekeekö sitä enää kukaan?
Tätä pohti myös filosofi Sirkku Hellsten muutama vuosi sitten kirjassaan Oikeutta ilman kohtuutta. Tuossa – harmi kyllä loppuunmyydyssä – loistoteoksessaan hän kyseli, miksi samat arvot jotka alunperin antoivat liberalistiselle yhteiskuntateorialle sen voiman ja joustavuuden, näyttävätkin nyt kääntyvän sitä itseään vastaan.
Niin käy kun mihinkään ei sitouduta. Puolueettomuuden ihanne sammuttaa eettisen keskustelun. Suvaitsevaisuuden käsite esimerkiksi kääntyy päälaelleen, jos sen ajatellaan toteutuvan moraalisen välinpitämättömyyden kautta – se puolestaan johtaa suvaitsemattomuuteen.
Kirjoitan tämän kaiken siksi, että toissa aamuna heräsin painajaiseen. Tajusin miten lyhyt askel äärimmäisen vapaasta yhteiskunnasta on äärimmäisen valvottuun. Jos vapauden seurana ei ole sisäänrakennettu vastuuntunto, on selvää että ainoa yhteiskuntarauhan tae on jatkuva, alinomainen ja kaikkialle ulottuva valvonta. Tarvittava tekniikka siihen jo on.
Uutislehti 100, helmikuu 2001
