Kirjan luku 15. Avaimenperä, jota ei saanut olla

Yhdeksänkymmentäluvun puolivälissä käväisin USA:ssa katsomassa filosofiystävääni, joka on perheemme monivuotinen tuttu. Minut hyvin tuntien ystäväni tiesi, mikä lapsellista huumorintajuani vihloo, ja hän vei minut paikalliseen kirjakauppaan. Ostin miehelleni tuliaisiksi kirjan, joka ulkonäöltään ja otsikoinniltaan, ”What Men Really Know About Women” (Mitä miehet todella tietävät naisista), näytti tyypilliseltä amerikkalaiselta ihmissuhdeoppaalta – sisältä kirja oli pelkkiä valkeita sivuja. Ostin myös ”Sex after 50” –oppaan, jonka annoin myöhemmin tv-pomolleni Lasse Lehtiselle, sekin luonnollisesti tyhjää täynnä. Mikko Kuustoselle löysin, Bible Beltillä kun oltiin, Testamintsejä, raamatunlauseilla varustettuja minttupastilleja – vain jenkit osaavat yhdistää makeanhimon ja sanannälän. Tiesin, että Mikko ymmärtäisi arvostaa löytöä. ”My next husband will be normal” (Seuraava aviomieheni on normaali)  –muki nauratti kovin, mutta sillä asialla en sentään raaskinut hupailla. Ajattelin kyllä paria naisystävääni, jotka olisivat ilahtuneet mukista; tuollaiset vitsit täytyy kuitenkin ostaa omin päin.

”On täällä jotain sinullekin”, tuo kantilaiseen fenomenologiaan erikoistunut professori naureskeli ja osoitti avaimenperää, jossa luki ”I may not be brilliant but I have great breasts” (Ehken ole välkky mutta on minulla hyvät rinnat).

Paha juttu, mutta täytyy tunnustaa, että se huvitti minua. Olen kolmen lapsen äiti, imettänyt vauvojani yhteensä kolme vuotta, ja jotenkin pälkähti päähäni, että tässäpä on ylösrakentava asenne naiselle, joka luovutti kukkeutensa hyvään tarkoitukseen. Ei sorruta huonoon ryhtiin, ollaan iloisia ja kiitollisia siitä, mitä jäljelle jäi! Ostin avaimenperän taskuuni kannustamaan. Ainoa puolustukseni on, etten tuolloin ollut poliitikko.

Mutta voi sentään! Totuin avaimenperääni, ja se jäi vuosiksi käyttööni. Kun minusta tuli poliitikko, en muistanut koko killutinta vaan annoin sen roikkua mukana. Sehän olisi pitänyt heti vaaliyönä haudata maahan ja vihkiä tuhon omaksi. Julkisuudelle en kuitenkaan perääni esitellyt. Kerran sitten kuitenkin luin naistenlehden pääkirjoituksesta, ettei sellaista avaimenperää pidä poliitikolla oleman. ”Aika usein poliitikkoja joutuu suojelemaan myös heiltä itseltään. Sen verran naisten välistä solidaarisuutta pitää olla, ettei julkisesti paljasteta esimerkiksi kenen avaimenperässä lukee suunnilleen näin: Maybe I´m a bimbo, but I have good breasts, too”, laverteli päätoimittaja, ja moitiskeli, kuinka poliitikot tuhoavat itse oman uskottavuutensa.

Sellaista naisellista solidaarisuutta en tarvitse. Hyväksyn, että poliitikoilta vaaditaan heidän työssään asiallista esiintymistä ja käytöstä. Uskottavuuttakin, jos mielii pitemmälle eteenpäin. Mutta miksi painostetaan paskantärkeyteen henkilökohtaisia avaimenperiä myöten? Poliitikon olo käy tukalaksi, jos itseironiakin on kiellettyä.

Tukaluus tulee myös siitä, että poliitikkojen motiivit ovat julkista omaisuutta, ja ne voidaan raiskata mennen tullen. Tultuaan valituksi tehtäväänsä hän haluaa vain ja ainoastaan tulla uudelleen valituksi, tietää media. Se tietää tarkalleen, mistä ainoasta poliitikon sielussa on kysymys, ja muistaa myös kertoa sen.

Outi Nyytäjän kerrotaan kerran pitäneen Helsingin Sanomien toimittajille esitelmän journalistisesta ilkeilystä. Sehän on jalo taito, jos sen oikein osaa. Hän teki kuitenkin erottelun kahdenlaisen ilkeilyn välillä: toista hän nimitti vittuiluksi, toista pikkuvittuiluksi. Ensinmainittu on taitolaji, se vaatii työtä, faktojen tarkistamista ja vaivannäköä. Jälkimmäinen ei vaadi mitään. Se on pelkkää omien asenteiden ja ennakkoluulojen painopaperille oksentamista, matalamielisyyden sanoiksipukemista.

Helpoin ja vähiten haastava tapa pikkuilkeillä poliitikolle on antaa ymmärtää, että kaikki mitä hän tästä lähtien tekee, johtuukin epätoivoisesta halusta turvata asemansa. Yhtäkkiä ihmisessä ei nähdä muuta, persoonalliset piirteet liukenivat pois vaaliyönä.

Me mepit saamme kutsua vuosittain parlamentin avustusten turvin muutamankymmentä ihmistä Brysseliin. Päätin, etten jaa kaikkia kiintiöpaikkoja puoluepukareille ja muille sisäpiiriläisille vaan tarjoan periaatteessa kenelle tahansa kansalaiselle tilaisuuden tulla Brysseliin. Mutta miten valita nämä ketkä tahansa? Koska olen aina rakastanut sanapelejä, tein kotisivuilleni pysyvän palindromikilpailun, jonka parhaan osallistujan palkitsen vuosittain Brysselin matkalla. Eräs iltapäivälehti sai jutun kuulostamaan hyvin likaiselta – mepit tekevät näköjään mitä vain tullakseen valituksi, lehti kirjoitti ja viittasi palindromikilpailuuni. Eikä sinä kaikki, Korhola käyttää tähän parlamentin rahoja!

Kun korjasin toimittajalle faktat, kysyin eikö hän edes ota huomioon mahdollisuutta, että sattuisin aidosti pitämään palindromeista. Ehdotin, että todistukseksi sanarakkaudestani tekisin tuon edestakaisin sahattavan lauseen muutamassa minuutissa, mistä aiheesta tahansa hän sitten pyytäisikin. Mutta en jaksanut sauhuta kauan, mieshän oli tavattoman mukava. Keljuilu oli ilmeisesti pelkkä maneeri. He eivät oikeastaan osaa uutisoida politiikan höpsähtäviä laitajuttuja neutraalisti tai ilkeilemättä. Juttu on kai siten ikään kuin fiksumpi, kun se sisältää tätä Nyytäjän osuvasti luonnehtimaa pienempää toimintaa.

Olisi hupaisaa, jos samaa matalamielisyyttä sovellettaisiin muihinkin ammattiryhmiin kätilöstä hautausurakoitsijaan. Lääkäri pelasti potilaan turhamaisuuttaan. Tähtitoimittaja yritti tehdä vaikutusta kustantajaan. Professori liehitteli opiskelijoitaan pitämällä hyvän luennon.

Syksyni 2000 oli tahattoman hömppäjulkisuuden aikaa. Kaikki johtui marraskuun alun Roomanmatkasta. Suuri idolini Johannes Paavali II järjesti riemuvuoden kunniaksi maailman parlamentaarikoille oman vastaanoton, ja kerjäsin mieheni mukaan matkalle – jospa ehtisimme jossakin välissä valita linnanjuhliin puvun.

Kelvollinen löytyi, mutta se napattiin minulta Fiumicinon lentokentällä. Kun Iltalehden toimittaja kuun lopussa teki hameväelle puhelinkierrosta ja kyseli, mitä laitetaan ylle Linnaan, kerroin etten tiedä; hankinta jää viimeiseen viikonloppuun, sillä pukuni vohkittiin. Toimittaja kysyi korrektisti, saako asian mainita jutussa. No kai sen voi siinä sanoa, sanoin. Seuraavana päivänä juttu pukuvarkaudestani komeili Iltalehden kannessa erillisenä uutisena. Kaikkea se tekee päästäkseen julkisuuteen, päivittelivät poliitikot.

Ja voi turskan perkeet, kyllä pääsinkin. Sisäinen kehitysmaaihminen minussa oli kiusaantunut koko pukuasiasta muutenkin. Mutta radioasemat soittivat ja olisivat halunneet kommenttia suoriin lähetyksiin ja aamuohjelmiin, lehdet kyselivät lisää. Miksi? Tämä on kiinnostavaa, tähän voi samastua, he perustelivat. Suostuin yhteen radiokommenttiin sillä ehdolla, että saan puhua työstäni ja omasta mietinnöstäni, ja samalla korjata asian saamia mittasuhteita.

Mutta asialle ei nyt vain mahtanut mitään, se oli varastetun puvun vuosi. Tietysti olisin suonut, että jotakin muuta olisi jäänyt elämään; mieluummin vaikka se, että sain parlamentin hyväksymään muutosesitykseni turpeen uusiutuvuudesta tai tai Viikille tärkeät muutosesitykseni elintarvikeviraston sijoituskriteereistä. Typerää haaveilua. Varkaus mainittiin kaikissa kuvateksteissä, ikään kuin olisin itse piehtaroinut menetyksessä. Huvittavin oli naistenlehti, jonka toimittaja tuli Linnassa päivittelemään menetettyä pukua. Olin jo vähän tuskastunut ja sanoin, että mitäs tuosta, maailmassa on paljon tärkeämpiäkin asioita. Kuvateksti kertoi, että Eija-Riitta Korhola päivitteli vieläkin pukunsa katoamista.

 

Rahvaanomaisuuksia rannalla

”Rahvaanomaisuuksia rannalla”, muotoili yhdeksänvuotias poikani oman käännöksensä Sex on the Beach -drinkistä, kun istuskelimme kesälomailtana perheen kanssa jäätelöbaarissa juomalistaa selailemassa. Käsitys seksin – tai seksiksi kuvittelemansa käytöksen – rahvaanomaisuudesta on täsmälleen hänen omansa. Otan vielä vastuun opetuksesta, että julkinen röyhtäily on rahvaanomaista, samoin ruoka suussa puhuminen tai maiskuttelu, mutta seksi tai kotioloissa ilmenevä vähäpukeisuus tähän listaan ei ole kuulunut.

Nykylasta ympäröivä seksin ylitarjonta selittänee sanavalinnan. Minulle seksuaalisuus ei ollut rahvaanomaista, se oli salaisuus. Mutta en muistakaan lapsena nähneeni alastomia ihmisiä vääntyneissä asennoissa tursuamassa ulos lehtien kansista. Seksistä ei puhuttu. Eroottisin muisto jäi barbienuken riisumisesta ja pukemisesta. Kun kahdeksanvuotiaana kysyin äidiltä, mitä on pukusuolielämä, hän myönsi sen olevan ihanaa, mutta lupasi kertoa loput vasta kun olisin vanhempi. Vanhempana en kehdannut enää kysyä. Oppikoulussa jännitettiin viikkoja etukäteen sitä biologian tuntia, jolloin tultaisiin kirjassa kohtaan ’Ihmisen lisääntyminen’. ”En kyllä tuu sillon kouluun”, vannoi tyttökaveri posket kuumottaen. Juttu kuivui kokoon, kun opettaja sanoi, että nuo sivut voittekin lukea kotona.

Itseäni suuresti huvittanut drinkkikäännös kuvaa kuitenkin pienen pojan maailmaa niin hyvin, että lähes liikutun. Vielä hänellä on varaa väistellä ja koomisesti torjua aluetta, joka muutamien vuosien päästä saattaa riepotella ja heitellä miehenalkua, miten sattuu. Vielä on kiva laittaa teatraalisesti käsi silmille, kun äiti on isän sylissä, ja lausua: ”Ei rahvaanomaisuuksia, pyydän.”

Muutaman vuoden päästä hän on murrosiässä. Minulla on myös kaksi tytärtä, mutta johtuuko omakohtaisen kokemuksen puutteesta, että pojan murrosikää jännitän erityisellä tavalla? Mietin, osaanko riittävästi irrottaa äidinotteen tuosta lapsesta, joka vielä vähän aikaa sitten murehti, ettemme me kaksi syntyneet samalla vuosikymmenellä. (”Olisin varmasti saanut sinut rakastumaan itseeni”, hän tiesi. En edes yrittänyt väittää vastaan.)

Kun nykyään lukee murheellisia uutisia rakkaudessa haavoittuneiden epätoivoisista teoista, alkaa murrosikää lähestyvän lapsen vanhemmasta tuntua kuin olisi kohta lähettämässä lapsensa rintamalle. Se mielessäni olen miettinyt, mitä nuori mies tarvitsisi selvitäkseen hengissä rakastumisista. Tässä siis hellyydellä laaditut ohjeet ajalle, jolloin rahvaanomaisuudet rannalla alkavat kiinnostaa:

  • Ole mies, joka hengittää vapaasti. Älä suostu syylliseksi, kun eri tahot antavat ymmärtää, että olet sukupuolesi perusteella syypää vuosituhansien sortoon. Et ole. Älä myöskään provosoidu, kun kohtaat nämä syytökset. Kanna sen sijaan täysi vastuu niistä asioista, joihin oikeasti syyllistyt.
  • Luota itseesi. Sinulla on jotakin, jota naisella ei ole ja jota hän tarvitsee ja kaipaa. Älä siksi mieti liikaa sukkiesi väriä.
  • Älä anna naisen määritellä sinua, älä suhdettannekaan. Vaikka naistenlehtien lukeminen olisi tehnyt hänet ekspertiksi rakkauden sanastossa, se ei vielä tee hänestä teidän elämänne eksperttiä.
  • Ole ylpeä siitä. Silloin siitä ei tule väline, jolla käytät toisia ihmisiä hyväksi.
  • Älä koskaan hylkää itseäsi. Älä kysy toisilta lupaa olemassaololles,i äläkä anna kenenkään toisen olla tietävinään, kuka olet ja mistä sinussa oikeasti on kysymys. Älä myöskään itse tiedä sitä liian varhain – jotta et muuttuisi itsellesi tylsäksi.
  • Naura itsellesi. Nauti erehtymisestä.
  • Ole joustava, mutta tunnista itsessäsi myös se luovuttamaton, josta täytyy pitää kiinni.
  • Rakasta intohimoisesti ja sydän auki, niin sinuun ei voi kyllästyä.
  • Harjoita itseäsi myös pettymyksiin. Joka tapauksessa tulet rakkaudessa törmäämään kohtuuttomuuksiin ja epäoikeudenmukaisuuteen. Pelisääntöjä rikotaan, etkä saa mistään paikalle erotuomaria.
  • Säästä ihmishenkiä: opettele tunnistamaan tunteesi ja anna niille nimi. Lävitsesi vyöryy koskena kaikenlaista. Voit tehdä paljon muutakin kuin etsiä tunnelmaan sopivan äänilevyn tai raivota. Voit puhua omaa kieltäsi, ja tulla tilanteen herraksi. Kun opettelet tämän yksinkertaisen ja vaikean taidon, tiedät missä olet, ja sinua on vaikeampi pallotella. Silloin et myöskään tarvitse seksiä pahan- ja hyvänolontunteiden vaihtokauppaan. Voit vapauttaa sen parempaan käyttöön.

Miehen Gloria, joulukuu 2000 

 

Share Button

07.lokakuu 2002

21:05

0 kommenttia

Kommentoi!

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kommentti:
Nimi:
Sähköposti: