Kirjan luku 8. Presidenttivetoja

Maaliskuussa –98 olin vetänyt Nelosen Ylähuone-ohjelmassa presidenttiaiheista keskustelua. Arvostetut seniorikansalaiset oli pantu pohtimaan vuoden 2000 presidentinvaalien asetelmia. Helsingin Sanomien poliittisen toimituksen esimies Unto Hämäläinen ja silloinen viestintäkonsultti Ulpu Iivari alustivat raadille, jossa istuivat Johannes Virolainen, Jutta Zilliacus, Bror Wahlroos, Arvo Salo ja Heikki Tavela. Spekuloimme nimillä Aho, Ahtisaari, Rehn, Uosukainen sekä Musta Hevonen. Tarja Halosta ei ymmärretty edes mainita, sillä Ahtisaaren ehdokkuutta pidettiin lähes varmana. Kokeneet konkarit myönsivät, että vaikeaan ja arvaamattomaan suoraan kansanvaaliin oli johtanut Kekkosen ylipitkä kausi ja seuraajaehdokkaan alkoholismi. Se oli ikään kuin hinta, joka piti maksaa demokratiauskon palauttamiseksi tai vahvistamiseksi.

Presidentti-instituutiota suoralla kansanvaalilla sen sijaan ei vahvisteta. Ehkä parhaiten menestyvätkin vastaisuudessa ne ehdokkaat, jotka pysyvät spekulaatioista pisimpään poissa kulumasta ja arkipäiväistymästä. Mitä vähemmän maneerien matkintaa ja pilkkaa, sen parempi. Olenkin miettinyt, ratkaisiko Ahon kohtalon lopulta näyttelijä Jukka Puotila. Puotilahan löysi Ahon piilevän perusmaneerin, käden ja pään rytmisen yhteisväpätyksen ja kolminkertaisti sen. Aiemmin olin tuskin huomannut koko elettä. Mutta Kulta-Jukan pilojen jälkeen Ahoa ei enää voinut nähdä ilman Puotilan antamaa tulkintaa. Ja siitä seurasi se kamala kohtalo, että milloin tahansa Aho avasi suunsa, tilanteessa oli läsnä jotakin ylimääräistä, huvittavaa. Läheiset puoluetoverit näkevät tilanteen epäilemättä toisin. Mutta me muut taisimme joutua Kulta-Jukan pauloihin: hän oli ahompi kuin Aho. Siksi luulen, että se kuuluisa kivimuuri, johon Mauri Pekkarinen katsoi Ahon törmänneen, oli osin rakennettu myös imitoinnin lahjakkuudesta. Sääli Ahon kannalta. Ehkä hän olisi ansainnut neutraalimman foorumin.

Samanlaiseen imitointiin mureni vähin erin palasia Ahtisaarenkin arvokkuudesta. Ja murenee vastaisuudessa kenen tahansa, pelkään. Suorassa kansanvaalissa kampanjat on toteutettava lähellä kansaa, eikä sellaisessa lähelläolossa mikään säästy.

Syksyllä –99 minua pyydettiin sekä Uosukaisen että Ahon tukijoukkoihin. Kumpaankaan leiriin en osannut mennä riemurinnoin. Arvostan suuresti Uosukaisen roolia puhemiehenä ja ihailen hänen karismaansa, mutta presidentin rooliin häntä oli työläämpi kuvitella, osin perhepoliittisen avomielisyyden takia, osin siksi, että pidin lupsakkaan karjalaisuuden ja presidentti-instituution yhdistelmää liiankin jännittävänä. Ahon pääministerikaudelta taas oli mieltäni jäänyt kaihertamaan kehitysyhteistyömäärärahojen jyrkkä romahduttaminen – noloa kyllä, vieläpä kristillisen ministerin toimeenpanemana.

Olin mitätön pikkutekijä, tietenkin, mutta kristillisten kantaa odotettiin, sillä puolueemme arveltiin olevan jonkinlaisessa vaa´ankieliasemassa. Marraskuussa ylimääräisen puoluekokouksemme  tiedotustilaisuudessa vastasin valitsevani ehdokkaan kolmiosta Aho, Rehn ja Halonen. Kommenttini oli yllätys Kallikselle: ”Muuta se neliöksi tai pudota yksi pois”, hän ehdotti toimittajien kuullen. ”Voin minä tehdä siitä vaikka Daavidin tähden mutta ei se sitä muuta, että nyt on vaikea löytää täsmälleen sopivaa ehdokasta.”

Rehn oli suosikkini, mutta huonot henkilövalinnat harmittivat: hänen joukoissaan oli näkyvällä paikalla kampanjamies Seiskan toimituksesta. Halosen kampanja taas alkoi vaivata epäkonkreettisuudellaan sitä enemmän, mitä pitemmälle aika kului. Vaaliteemana hyödynnettiin suomalaisille rakasta symbolia, hyvinvointivaltiota – asiaa, joka ei juurikaan kuulu presidentin toimialaan, jos rehellisiä ollaan. Yhtä hyvin aiheeksi olisi voitu valita saunan virkistävä vaikutus. Olen hyvinvointivaltion innokas puolustaja, mutta en tänäkään päivänä käsitä, miksi Halonen olisi voinut turvata sen jatkuvuutta Uosukaista, Rehniä tai Ahoa paremmin. Toki presidentti voi yhteiskunnallisena arvokeskustelijana ilmaista kannattavansa sitä, ja näin muokata arvoilmapiiriä, vaan siihen keinot rajoittuvatkin. Mutta nyt luotiin vaikutelmaa, että vaaleissa tehtäisiin valinta hyvinvointivaltion puolesta tai vastaan.

Kristillisdemokraatit eivät asettuneet ehjänä rintamana kenenkään taakse. Ensimmäisellä kierroksella äänestettiin lähinnä Ahoa ja Rehniä, toisella enemmän Ahoa, mutta ripauksen verran Halostakin. Itse menin kakkoskierroksella Ahon joukkoihin; perustelin demokratiasyistä kaipaavani vaihtelua ulkopolitiikkamme värisuoraan. Toisaalta puolustin samaan aikaan Halosta niille, jotka olivat pillastuneet marraskuiseen kolmioilmoitukseeni ja ihmetelleet, miten voin edes harkita vasemmistolaista kirkkoon kuulumatonta avoliittolaista.

En siis menestynyt presidentintekijänä, mutta presidentillisissä vedonlyönneissä sitäkin paremmin. Voitin illallisia ja kuivaa shamppanjaa. Syyskuun 3. päivänä suuren valiokunnan ja meppien yhteisristeilyllä kokoomuslaiset pähkäilivät Uosukaisen edellisviikkoista kieltäytymistä. Minä puolestani väitin tietäväni miten asiassa tulee käymään: Niinistö kieltäytyy hänkin, Uosukaista pyydetään uudelleen, ja silloin hän suostuu. Järjetöntä, Uosukaisella ei mitään mahdollisuuksia enää, kiljahtivat kuin yhdestä suusta Piia-Noora Kauppi ja Jari Vilén.

Toisen vedon voitin väittäessäni marraskuun alussa, että loppukierroksella vastakkain olisivat Halonen ja Aho. Tällöin häviäjänä oli eräs Palvelutyönantajien brysselinlobbari, jonka tarjoaman illallisvoiton lunastin Strasbourgissa tammikuussa 2000. Seuraavan kerran tapasin saman miekkosen illallisella vuotta myöhemmin, taas jonkin voitetun vedon ja totta kai lobbauksen merkeissä. Nämä kaksi illallista Ranskan Strasbourgissa riittivät aineistoksi Apu-lehden Naistensaunalle, jossa nimeltä mainiten kerrottiin kyseisen lobbarin viihdyttävän Korholaa ”Brysselissä ja ympäri Belgiaa”. Se ei ollut palstan ensimmäinen eikä viimeinen perätön solvaus, mutta turhauttavimmasta päästä: mitään ei voinut edes ottaa opiksi, kun tapaamistiheys oli se mikä oli. Ihastuttavinta koko jutussa oli mieheni reaktio: lohduttava tekstiviesti toivoi, että suhtautuisin asiaan olankohautuksella enkä antaisi tällaisten juttujen muuttaa persoonaani.

Yäk!

Vähä vähältä alan toipua vaalipahoinvoinnista. Mutta kylläpä kouraisi syvältä. Tässä listani siitä, mihin oksennuspussia tarvittiin:

HENGELLINEN VÄKIVALTA. Kunnioitan valtavasti Veikko Hurstin työtä, mutta ei edes pyhimyksellä ole oikeutta hieroa kytkykauppoja Jumalan puolesta. ”Jos Aho tunnustaa Jumalan ja tukee Hurstin työtä, hänestä tulee presidentti.” Jos viesti oli Aholle, miksi se ylipäänsä piti kertoa äänestäjille? Pelkään arvaavani syyn. Surullista tässä profetiassa oli, ettei sitä voi oikeastaan koskaan, missään oloissa, osoittaa vääräksi. Filosofian kielellä sanottaisiin, että siltä puuttuu falsifikaatiokriteeri. Mikä olisi riittävää tunnustamista? Aina voi – ihana kyllä jälkeenpäin – sanoa, että se ei ollut tarpeeksi syvää. Juuri tästä syystä poliittisen ja uskonnollisen vallan sotkeminen toisiinsa on epätoivoinen projekti.

HERRAMORAALI. Ruben Stiller havainnollisti miten lyhyt matka on suvaitsevaisuudesta suvaitsemattomuuteen ja miltä näyttää ihminen, joka vaahtoaa, ettei voi suvaita suvaitsemattomia. Vaaliyönä hän leimasi ja nimitteli häviäjiä tavalla, joka muistutti kiusallisen paljon kansallissosialistien kiihkoa.

ARVOKESKUSTELU. Mikä sääli, että perhearvojen avulla kiipeiltiin moraalisen omahyväisyyden ylängöille. Naimisissa pysyminen on hieno saavutus, mutta ei sillä kannattaisi liikaa rehvastella, niin paljon on onnesta kiinni. Kun keskustelu juuttui henkilökohtaisuuksiin, syyttelyihin kasvatusjärjestelyistä ja siviilisäädyistä, menetettiin arvokas mahdollisuus pohtia, mikä Suomen koteja vaivaa. Turha yrittääkään vähään aikaan, sillä aihe yököttää monia.

HYVINVOINTIVALTIO. Odotan hartaasti, miten presidentti Halonen lunastaa sieluja syvältä luodanneet puheet. Hän epäilemättä joutuu asiassa napit vastakkain heikoimpien turvaa leikanneen hallituksen kanssa, mutta kansa seisoo vankasti Halosen puolella. Lipponen onneksi muistaa tämän, koska on muistanut muistuttaa siitä myös Ahoa ja kehottanut hyväksymään vaalituloksen.

Surkeat vaalit, mutta ei huono tulos. Vaan sitä en ymmärrä kuka vastedes ilkeää asettua ehdokkaaksi. Voivatko Mäntyniemen loimottavat takat ikinä hyvittää kaikkia koettuja nöyryytyksiä, sietämätöntä läpivalaisua, tirkistelyä ja kulutusta?

Alueuutiset, maaliskuu 2000

 

Share Button

01.lokakuu 2002

18:00

0 kommenttia

Kommentoi!

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kommentti:
Nimi:
Sähköposti: