En kai sitten näyttänyt mepiltä. Jakkupuku oli päällä, mutta niin oli kaikilla avustajillakin. Ihmiset tutustuivat toisiinsa ahkerasti ja minulta kysyttiin poikkeuksetta, kenen avustaja olin. Parlamentin henkilökunta kiirehti täysistuntosaleihin perääni sanomaan, että vain edustajat saavat liikkua täällä. Kun tämä toistui riittävän monta kertaa, aloin vastata: ”Eikö se olekin hienoa.” Koska missään maailmassa ei taida olla hierarkkisempaa paikkaa kuin parlamentissa, huomauttaja oli tietysti suunnattoman nolo ja pyyteli tuhannesti anteeksi madam deputéelta huomattuaan virheensä. Tunsin heti halua lohduttaa mokaajaa.
Mutta en oikein itsekään tottunut rooliini, kai siksi, että henkinen kuivaharjoittelu oli jäänyt vähiin. Se juuri epäilemättä näkyi olemuksestani. Kun ensimmäisen kerran näin oman istumapaikkani täysistuntosalissa nimellä varustettuna, vaistomainen ajatukseni oli, milloinkahan tämä väärinkäsitys paljastuu ja korjataan.
Sisäänajo kristillisdemokraattien ja konservatiivien ryhmään tapahtui huomattavasti vaivattomammin. Ryhmä oli yllättäen kiilannut sosialistien ohi parlamentin suurimmaksi ryhmäksi. Britannian vaalit olivat kasvattaneet brittitoryjen lukumäärää tuntuvasti, ja tämä iso delegaatio liittyi ensimmäisen kerran EPP:hen. Fuusion seurauksena viralliseksi nimeksemme tuli EPP-ED, Euroopan kansanpuolueen (kristillisdemokraattien) ja Eurooppa-demokraattien ryhmä. Pieniin maadelegaatioihin suhtauduttiin tietoisen suojelevasti, periaatteella, että vastustetaan isojen luonnonlainomaista taipumusta jyrätä. Tämä näkyi muun muassa valiokuntapaikkojen jaossa. Sain juuri ne valiokuntapaikat, joita olin toivonut, mutta joiden saamista en pitänyt alkuunkaan realistisena. Ykkösvaliokunnaksi ympäristövaliokunta, kakkosena ulko- ja turvallisuuspolitiikka. Yhdistelmä oli ideaali, sillä ympäristövaliokunta on kaikkein lainsäädännöllisin, ulkoasiain valiokunta kaikkein poliittisin. Ja ennen kaikkea, sain taivuteltua itselleni huippuavustajan: Jori perheineen suostui muuttamaan Brysseliin, ja hyvin alkanut yhteistyömme jatkui.
Ensimmäisen kerran kohtasin EPP-kollegani perustavassa kokouksessa Marbellassa Espanjan aurinkorannikolla. Ensimmäinen tuttavuus oli ruotsalainen kristillisdemokraatti, jonka olemuksessa oli jotakin tutunoloista. Hänkin vaikutti vähän eksyneeltä noustuaan euroskeptisyydellään listan häntäpäästä huipulle vastoin kaikkia odotuksia. Seisoimme liukuhihnan luona juttelemassa vaalituloksista. Mies nosti 60-lukulaisen näköisen räjähtäneen matkalaukkunsa ja lähti kävelemään. Hetken päästä koko sisältö alushousuineen ja sukkineen levisi hallin lattialle ja mies alkoi villisti hosuen sulloa niitä takaisin. Tajusin yhtäkkiä ketä hän muistutti: ilmetty Mr. Bean, hellyttävä hösö. Tämä svensson tunnettiin siitä, että naimisiin mennessään pariskunta oli muuttanut sukunimensä latinalaisittain pyhäksi jumalaksi.
Toinen ruotsalainen kristillisdemokraatti oli edellisen vastakohta, intellektuelli maailmanmies ja vakaumuksellinen ympäristöihminen, jolla oli vaikuttava tausta: ollut Ruotsin Punaisen Ristin pääsihteeri, Ruotsin Luonnonsuojeluliiton pääsihteeri, YK:n apulaispääsihteeri ja Rooman Klubin jäsen, Ruotsin tiedeakatemian jäsen, kehitysmaatutkija ja ulkoministeriön virkamies. Ilahduimme tuttavuudesta ja sovimme kride-yhteistyöstä. Käytännössä toiminta eri valiokunnissa on rajoittanut yhteydenpitoa, mutta äänestyslistoja sentään vaihtelemme. Käytäntö on opettanut senkin, että pohjoismaiselle mepille tärkeimpiä kumppaneita ovat Välimeren mepit, eivät toiset pohjoismaalaiset. On erityisen edullista voittaa suklaasilmät puolelleen, jos haluaa voittaa myös äänestyksen.
En tiedä, voitinko suklaasilmiä, mutta ainakin muutaman arjalaisen sain kääntymään, kun parlamentti valitsi EU:n oikeusasiamiehen lokakuussa –99. EU:n oikeusasiamies, jota tehtävää Söderman oli hoitanut viran perustamisesta lähtien, vuodesta –95, käsittelee EU-kansalaisten valituksia, jos nämä katsovat tulleensa kohdelluiksi väärin EU-virkamiesten taholta. Vastakkain olivat suomalainen Jakob Söderman ja kreikkalainen Georgios Anastassopoulos. Me EPP:n viisi suomalaista olimme ryhmässämme puhuneet itsellemme erivapauden äänestää oman maanmiehemme puolesta, ja itse sain värvättyä mukaan saksalaisia ja ruotsalaisia.
Kristillisdemokraattien ehdokas Anastassopoulos oli vaaleissa rannalle jätetty entinen parlamentin varapuhemies, lakimiestoimittaja, jolle ryhmämme kaavaili ehdokkuudella jonkinnäköistä hyvitystä. Ehdokastamme, jota kutsuttiin myös lisänimellä Katastrofopoulos, ei voinut väittää muodollisesti täysin päteväksi eikä kai kovin suosituksikaan, mutta kyseessä oli isoimmaksi kasvaneelle ryhmälle tärkeä voimannäyttö. Södermania kukaan ei voinut moittia, mutta koska omaa ehdokastamme piti kokouksissa ylistää, se tehtiin luonnehtimalla suomalaista kylläkin ahkeraksi mutta värittömäksi ja introvertiksi matalan profiilin mieheksi. Anastassopoulos olisi toista maata, hehkutettiin.
Perustelin ryhmällemme Södermanin hyviä puolia ja selitin suomalaisen sisäänpäinkääntyneisyyden taustaa. Se ei ole epäystävällisyyttä tai yliolkaisuutta, pikemminkin meihin juurtunut asento. Se lienee jo geeneissä, koskapa olemme vuosisatojen ajan joutuneet puolustautumaan hartiat kyyryssä viimaa vastaan.
Samana iltana Strasbourgissa britit tulivat vastaan ja pysähtyivät kantapaikkani pöytään. ”Mitä soopaa te suomalaiset aina puhutte introverttiudestanne? Tekö sisäänpäin kääntyneitä? Kuka esimerkiksi tuntee yhtään portugalilaista ryhmässämme, suomalaiset sen sijaan tuntevat kaikki.” Olisiko geneettinen kohmeemme todella sulamassa ja me vain tottumuksesta toistamme entisiä stereotypioita?
Södermanilla itsellään oli hyvä vastaus matalan profiilin kritiikkiin. Hän tuli juttusille toimistooni ja sanoi, ettei parlamentti edes kestäisi kovin näkyvää oikeusasiamiestä. Jos hän todella olisi tällainen kriitikoiden peräänkuuluttama Joulupukin, Jeesuksen ja Teräsmiehen yhdistelmä, joka liihottelisi ympäri maailmaa reagoimassa vääryyksiin, pian ne tulisivat kateellisiksi kuitenkin.
Keskustelumme lopuksi Söderman sanoi: ”No. Etkö aiokaan kysyä uskonko Jumalaan?” Vakuutin, ettei sieluntentti ollut käväissyt mielessäni enkä muutenkaan aikonut ehdollistaa kannatustani hänen credoonsa: ”Ja eiköhän se ole jo tullut suomalaisille selväksi.” Södermanin vanha kommentti auringonlaskustahan lienee Suomen kuuluisin uskontunnustus.
Lähtiessään tuo viisas mies sanoi jotakin, josta olen ollut hyvin kiitollinen: ”Annan sinulle hyvän neuvon. Älä juokse joka pallon perässä. Hyvä futispelaaja valitsee, mihin voimansa keskittää.” Nyt tuli jotakin tärkeää, tämä täytyy pitää mielessä, muistan ajatelleeni. Totta kai se oli päällisinkin puolin järkevänkuuloinen neuvo, mutta myös enemmän: se sähköisti alitajunnan tutulla tavalla. Minulle tuli samanlainen tunne kuin vuosia aikaisemmin oltuani opiskeluaikana pikkujakson Tapani Ruokasen sihteerin sijaisena, toista lastani odottaessa. Viimeisenä työpäivänäni Tapani kutsui minut huoneeseensa ja mainitsi jotakin siitä, miten hän on nähnyt hyvien naisten hukkaavan lahjansa ja hiipuvan. ”Muista tämä: älä tingi luovuttamattomista asioista.” En täsmälleen tiennyt, mihin kaikkeen neuvo liittyi enkä tohtinut sitä liiemmin tivatakaan. Mutta aika pysähtyi hetkeksi aivoissani ja vaistomaisesti tiesin, että tässä oli jotakin jota ei saisi unohtaa. Joskus ymmärtäisin.
Tämä on se vähemmän kuuluisa mutta ehkä tärkeämpi ’klik’, joka toisinaan kuullaan. Ylipäänsä on mystiikkaa, miksi lukuisten hyvien neuvojen avaruudessa jotkut jäävät kaikumaan erityisellä tavalla. Sellainen on elämän neuvo alitajunnalle, ja se varjelee kuuntelijaansa joltakin.
Kolmessa vuodessa on tullut aivan ilmeiseksi, että jalkapalloneuvo varjelee loppuunpalamiselta. Työtä on aivan liikaa, kaikkialla ja kaikkeen liittyvää, eikä siitä selviydy kuin suostumalla kuolevaiseksi, joka ei yritäkään hallita kaikkea. On pakko tehdä valintoja. Joillakin alueilla se merkitsee sen rehellistä myöntämistä, ettei osaa. Jos teeskentelee osaajaa, energiaa kuluu teeskentelyyn, ja oppii entistä hitaammin.
Valitsin siis hyvällä omallatunnolla suosikkialueeni. Nyt näyttää aika ilmeiseltä, että olen ensinnäkin jäte- ja energiameppi. Toisekseen ihmisoikeusmeppi. Ja aina välillä riepoteltavissa muidenkin kiinnostavien direktiivien perään.
Oikeusasiamiehen äänestys oli lopulta yllättävän tiukka: Söderman voitti Anastassopouloksen äänin 269 – 256. Tulos oli siis seitsemän parlamentaarikon varassa. Äänestys oli salainen, joten ketään ei voitu syyttää, mutta EPP:n puheenjohtaja läksytti ryhmää kunnolla Södermanin leiriin lipeämisestä. Anastassopoulos katosi äänestyksen jälkeen mitään sanomatta, eikä häntä ole sen koommin nähty eikä kuultu.
Södermanista sen sijaan on kuultu. Ne, jotka aikoinaan moittivat häntä matalasta profiilista, ovat saattaneet jo purra huultaan.
Mitä jää?
Viime kuussa osallistuin Turun kirjamessuilla paneelikeskusteluun, jonka otsikko oli juhlava: Maailmanloppu ja sen edellyttämät toimet. Keskustelumme pohjana oli Pentti Linkolan essee, jonka hän oli kirjoittanut taannoin Suomen Kuvalehteen. Siinä Linkola oli esitellyt ankaran eloonjäämisohjelmansa, josta ei herkullisia yksityiskohtia puuttunut: kansa söisi puolukkasurvosta, jota voi säilöä sähköttömässäkin maailmassa. Kielten opiskelu lakkaisi turismin lopettamisen myötä. Saman uutisen uudelleen julkaisemisesta rangaistaisiin lehtiä ankarasti, sillä paperia ei saisi tuhlata. Tavaran hylkäämisestä niin ikään rangaistaisiin. Niinistö ja Ollila, muiden muassa, laitettaisiin vuoristoleirille uudelleenkoulutettaviksi. Ihmiskunnan pahin uhka, ilmaston lämpeneminen, vaatisi ja oikeuttaisi jyrkätkin toimenpiteet.
Ja mitä sitten jäisi, kun ihmiskunta palaa takaisin luonnonhelmaan suurelta harharetkeltään tekniikan parista? Jäisivät laulut, runot, pelit, seuraleikit, yhdessäolo, tanssi, sanoi Linkola.
Asiaankuuluvan kauhistelun ja ihastelun jälkeen keskustelu meni varsin syvälle. Tuli puhe rakkaudesta ja hyvyydestä. Nämä voimat Linkola nimitti kaikkein julmimmiksi ja kauhistuttavimmiksi. Rakkaus estää meitä tekemästä välttämättömiä johtopäätöksiä. Rakkaus ruokkii nälkäisiä, vaikka järkikin sanoo, että elintilan nimissä heidän tulisi antaa kuolla. Rakkaus panee koko veneellisen hukkumaan, kun ei löydy sisua hakata kirveellä vedestä kurkottavien käsiä poikki. Mutta tuleva yhteiskunta oppisi vetämään oikeat johtopäätökset, ja lähimmäisenrakkaus lakkaisi raatelemasta ihmiskuntaa.Huomaan, että tässä kohdin muutun välinpitämättömäksi elämän kiertokulun jatkumista kohtaan. Kysymys hyvyydestä ja rakkaudesta menee suoraan koko olemassaolon keskiöön, kyllä Linkolakin sen tietää ja tuntee nahoissaan. Mieluummin vaikka koko ihmiskunta haudan partaalle, rakastaen toisiaan hamaan kunnialliseen loppuun, kuin rakkaudeton elämä ja tulevaisuus. Mieluummin jakamassa viimeinen leipäpala kuin näkemässä jonkun tekevän valintoja, kuka ansaitsee elää ja kuka kuolla. Ja mistä edes runoiltaisiin, tai tanssittaisiin?
Mutta onko syytä kauhistella futuurissa; entä jos hyvyys on jo hyvästelty? Vaikutelma ei synny vain karmeista ja käsittämättömistä uutisista lehdissä, vaan koko kyynisestä aikakaudesta. Ystävä kertoi miettineensä tänä syksynä sekä kirjallisuuden että teatterin yhä synkkenevää ilmapiiriä. Mihin asti esimerkiksi on mentävä, että löytäisi taiteen kuvaamasta hyvyyttä?
Simone Weil on tehnyt teoksessaan Painovoima ja armo lohdullisen ja merkittävän havainnon kirjallisuudesta ja moraalista. Hän pohti sitä, miksi taide niin harvoin onnistuu kuvaamaan hyvyyttä tyydyttävällä tavalla: ”Kuviteltu paha on romanttista ja vaihtelevaa, todellinen paha on taas harmaata, yksitoikkoista, autiota ja ikävystyttävää. Kuviteltu hyvä on ikävystyttävää; todellinen hyvä on aina uutta, ihmeellistä, juovuttavaa.” Siksi hänen mukaansa kirjallisuus on yleensä joko moraalitonta tai ikävystyttävää, vain nero kykenee tekemään poikkeuksen.
Siis, toivon nimissä, me tarvitsemme joko neroja tai sitten me tarvitsemme juovuttavaa todellisuutta arkeen. Mieluummin molempia.
Vihreä Lanka, marraskuu 1999
