Kirjan luku 4. Aloittelijan ylellisyyttä

Jännitin vaalitulosta 10 minuutin ajan, enempää en olisi kestänytkään. Tämä tapahtui 4. kesäkuuta kuunnellessani radiouutisista vaaligallupia, ja tunne yllätti minut täysin. Nimeäni ei mainittu läpipääsijänä, mutta sitä olimme osanneet odottaakin, koska kampanja oli kestoltaan lyhyt ja huipentui loppua kohden. Tiedotusvälineetkään eivät kiinnostuneet eurovaaleista ennen kuin viime metreillä, sillä eduskuntavaalien jälkeinen vaaliväsymys oli selvästi ilmassa, ja toisaalla pelattiin jo presidenttipeliä.

Siihen asti olin ollut rauhallinen kuin lehmä, mitä Jorikin monet vaalit nähneenä osasi ihmetellä. Mutta yhtäkkiä en halunnut hävitä; pelkäsin syyllisyydentuntoa pettymyksestä, jonka tuottaisin monelle puolestani työtä tehneelle. Tunne oli niin sietämätön, että päästäkseni siitä piti rukoilla kuin lapsi.

Stoalainen tyyneys palasi ja kesti vaaliyöhön saakka. En tiedä, voinko koskaan vastaisuudessa nauttia sellaisesta luksuksesta. Luultavasti se oli sokeaa aloittelijan ylellisyyttä. Henkilökohtaisesti en toivonut erityisesti mitään, kun en osannut kuvitella mitä odottaa. Jos menisin läpi, se olisi hienoa. Jos en, saisin säilyttää elämäntyylini. Eihän elämänsä ensimmäisissä vaaleissa epäonnistunutta voi pitää varsinaisena häviäjänä. Vielä ei voisi sanoa, että äänestäjät hylkäsivät.

Levollisesta asenteesta oli se hyöty, ettei kukaan onnistunut muuttamaan sen enempää vaaliteemojani kuin habitustakaan. Viimeksi mainittu liittyi mieheni ainoaan ehtoon, jonka hän esitti minulle: ”Jos menet siihen puolueeseen, naisena älä muutu. Sitä en kestä.” Ohjeiden antajia riitti, ja joskus oli ihan rentouttavaa todeta, ettei suinkaan kaikkien kannata äänestää minua.

Vaalivalvojaisissa klassista jännitystä kasvattavaa, kertyvää ääntenlaskentaa ei ollut. Suomi pysytteli muun Euroopan rytmissä, eikä äänimääriä saanut paljastaa ennen kuin Italian vaalihuoneistot olivat sulkeutuneet. Tulos julkistettiin siis kertarysäyksellä kello 23. Itseäni on jälkeenpäin ihmetyttänyt oma ilmeeni A-studion dokumentissa tuolla hetkellä: mitään ei tapahtunut naamalla, yksikään lihas ei värähtänyt, silmissä ei liikettä. Aivan kuin en olisi käsittänyt.

Tällaista ei tapahdu yleensä minulle, oli ensimmäinen ajatukseni. Olen niitä, joiden kohdalla maito loppuu kahvijonossa kesken ja kahvilan vessasta paperi, kesäloma osuu sadepäiviin, ja bussi, jonka kyytiin nousen, ajaa varikolle. Törmäilen ovenpieliin, kompastun johtoihin, lyön pikkuvarpaani tuolinjalkaan ja kyynärpäähermon pöydänkulmaan sekä linksautan nilkkani lenkillä. Tilastollisesti katsoen en arvatenkaan muodosta mitään onnetonta poikkeusta, mutta mielenlaatuni kertoo katsantotavastani. Sillä asenteella ei ole tapana voittaa vaaleja. Paitsi ehkä Suomessa?

Heti seuraava ajatus surikin jo ennätysmäisen alhaista äänestysprosenttia: mitähän olen mennyt mokaamaan? Vasta pari päivää myöhemmin, syntymäpäivänäni, tajusin kunnolla tapahtuneen, kun kaikki neljä sisarustani tulivat juhlimaan. Ne olivat iloiset juhlat.

Vaaliyön jälkeisenä maanantaina 14.6. alkoi todellinen pyöritys. Koti täyttyi kukista ja sähkeistä. Pääsin suihkuun myöhään iltapäivällä, sillä puhelimet soivat lakkaamatta ja olin vielä liian tottelevainen puhelimen äänelle.

Yksi halusi Karjalan takaisin. Toinen tarvitsi pesukoneen. Kolmas tarjoutui avustajakseni: ”Kun katselin sinua eilen, tajusin että tarvitset avustajan”. Avustaminen tarkoitti rukoustaistelua. Hän rukoilisi puolestani, jos maksaisin palkkaa; siinä hän olisi voimallinen ja kokenut. Selitin, etten oikeastaan usko maksullisen rukouksen tehoon, aihehan oli aikoinaan hajottanut kristikunnan. Puhuja ei lannistunut, sillä Herra oli kehottanut soittamaan. Nykyisellä kokemuksella sanoisin, että jos Herran kehotukseen vetoavat soittajat tietäisivät, miten taajaan käytetty tehoste se on, he ehkä miettisivät sanavalintaa. On ilmeistä, että joskus tuo nimi lausutaan turhaan.

Erikoisin soitto tuli aikaisin aamulla sänkyyn. Mies esittäytyi ensimmäiselle varamiespaikalle jääneen Satu Procopén kampanjapäälliköksi. Hän kertoi suunnitelmasta, josta hänen mukaansa oli sovittu jo Ahon ja Kalliksen kanssa: koska olen kiitollisuudenvelassa Keskustalle, minun on ajettava heidän ehdokastaan komissaariksi. Kielitaitoisena ja kokeneena Procopé olisi tehtävään mitä sopivin. ”Muista tämä: aina kun kuulet sanan komissaari, päässäsi soi vain yksi nimi, Satu Procopé.” Rimpuilin pitkästä puhelusta eroon sanomalla, etten tee mitään lupauksia keskustelematta Kalliksen kanssa. ”Tämä on jo keskusteltu, sinä vain noudatat sopimusta.” Oli selvää, etten vaivautunut kysymään asiasta Aholta tai Kallikselta. Ja voihan olla, ettei Procopékaan tiennyt mitään suunnitelmasta B.

Oli muitakin vaalitulokseen tyytymättömiä. Pääministeri Lipponen purki kiukkuaan, sillä demarit olivat menettäneet yhden paikan. Aamuteeveessä hän moitti Wuoren mukaansa vetänyttä Hautalaa populismista ja piti kristillisen läpimenoa asiana, joka ”ei lupaa hyvää naisen asemalle Euroopassa”. Tiedotusvälineet pyysivät kommenttiani, joten suosittelin iltapäivälehdessä ”hänen ylimielisyydelleen logiikan ja aatehistorian kurssia” ja telkkarissa J-P Heiskasen tuottamassa talkshowssa – kannustajani siis hyödynsi minua heti – luokittelin kritiikin ”urosvetoisen poliittisen koneiston narskutukseksi”. Lankesin siis heti ensimmäisenä päivänä kielen viettelyksiin; olisin voinut olla kohteliaampikin. Kyllähän se tiedetään, että Lipponen on niitä harvoja poliitikkoja, jotka ovat harrastaneet filosofiaa ja aatehistoriaa. Jos se ei näy dagen efter, sitä ei pidä hämmästellä. 

Eräs kauhukuva

Tuore Suomen Kuvalehti (36/99) avaa murheellisen näkökulman suomalaiseen arkeen: haastatellut ulkomaalaiset kertovat vakavia esimerkkejä rasismista, joka ulottuu virkamieskuntaan saakka. Värilliset joutuvat yllättävien väkivallanpurkausten kohteeksi, virkavalta puolestaan vähättelee tapahtuneita. Kun Suomeen kerääntyvät ensi marraskuussa eri EU-maiden rasisminvastaiset toimikunnat, selvitys isäntämaan tilanteesta ei tule näyttämään hyvältä. 

Kuvalehden juttu järkytti. Mutta vielä enemmän järkytyin viime keväänä.

Eurovaalikampanjan aikana osallistuin naisehdokkaiden paneelikeskusteluun, jonka yleisö oli sataprosenttista fiksua hameväkeä. Huoneessa vallitsi valistunut, suvaitsevainen tunnelma, sen olisi saattanut miesinsinöörikin aistia. Tiedettiin siis aika hyvin, miten näille kannattaa vastata.

Yksi yleisökysymyksistä koski rasismia, eikä ollut vaikea päätellä kysyjän kantaa. Sen sijaan erään ehdokkaan vastaus jysäytti sydämeni.

Hän uskoutui yleisölle: ”On aivan kauheata, ettei nykyään enää uskalla puhua rasismia vastaan. Jossakin KEPA:n tilaisuudessa voi vielä sanoa aiheesta jotakin, mutta muuten täällä Suomessa ei enää saa asiasta puhua.”

Miten niin ei uskalla, älähdin. Tämä on vapaa maa, ja poliitikot saavat puhua arvoistaan joutumatta syytteeseen. Äänestäjät tosin saattavat jättää äänestämättä, mutta mitään sen pahempaa ei tarvitse odottaa.

Tilaisuuden jälkeen kyseinen ehdokas tuli luokseni ja sanoi, että olin käsittänyt hänet aivan väärin. Hän vastusti rasismia kaikissa muodoissaan. Kyse oli vain siitä, että joitakin ihmisiä rasismin esillenostaminen ja tuomitseminen loukkaa. Hän ei halunnut pahoittaa sellaisten äänestäjien mieltä.

Mutta en valitettavasti käsittänyt väärin. Tästä juuri onkin kyse. Miksi me pelkäämme loukata joidenkin tunteita, kun saman asian vuoksi joitakin toisia pahoinpidellään ja tapetaan tässä maassa? Mitä toivoa meillä on, jos kaikkein valistunein ja suvaitsevaisin kansanosa alkaa vähitellen vaieta ollakseen kohtelias? Avoin, rahvaanomainen rasismi ei ole läheskään niin vaarallista kuin sivistyneistön salakavala sopeutuminen yhteisön sairaisiin arvoihin.

Eurooppa on pohtinyt viisikymmentä vuotta, kuinka ihmeessä kolmannen valtakunnan julmuudet tulivat mahdollisiksi. Minä uskon, että juuri näin. Kunnolliset, hienot ihmiset oppivat olemaan liian hiljaa, mukavuussyistä.

Kunnallisvaalit ovat tulossa tuota pikaa. Jossakin vaiheessa puolueissa mietittiin yhteistä linjausta rasismia vastaan, sopimusta jossa yhdessä sitouduttaisiin siihen, ettei rasistisia mielipiteitä omaavia ihmisiä asetettaisi ehdolle. Hanke raukesi jotenkin, mutta nyt olisi aika elvyttää se uudelleen. Kunnallispolitiikka on juuri sopiva taso asettua asiassa yhteisrintamaan. Tämä kuuluu kaikille, puoluekannasta riippumatta – ihmisyyden nimissä.

Vihreä Lanka syyskuu 1999

 

Share Button

01.lokakuu 2002

17:45

0 kommenttia

Kommentoi!

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kommentti:
Nimi:
Sähköposti: