Kirjan luku 3. Kolikon ujo kääntöpuoli

Ehdokkaaksi lupautuessani alitajuinen mielikuvani vaalityöstä oli akateeminen juttutuokio Vanhalla Ylioppilastalolla. Osallistuisin vaalikeskusteluihin ja kaikenlaisiin paneeleihin, toisin ympäristö- ja kehitysmaateemoja mukaan ja siinä se. Vasta helmikuussa eduskuntavaalien mainoksia katsellessani hätkähdin. Tarkoittiko suostuminen sitä, että joutuisin ratikan kylkeen? Se tuntui niin nololta. Soitin puoluesihteeri Milla Kalliomaalle ja kiskoin irti lupauksen, ettei sentään ratikkaan. Ja täytyisikö laittaa isoja kuvia, eivätkö hyvät esitteet riittäisi? Milla nauroi.

Ylipäänsä poliittisilla keskusteluilla olisi mitätön osuus. Ennen kaikkea kampanja tehtäisiin kentällä. Se merkitsisi liikkumista pitkin Suomea, esitteiden tarjoamista ja itsensä työntämistä joka väliin.

Järkytyin lisää. Luonteeni pohjarakenteena on kiinteä ujous, sekin ujosti peiteltynä. Oma teoriani ujoudelle liittyy lapsuuden sattumuksiin: olen kerran unohtanut kouluun mennessä hameen kotiin ja toisen kerran nolannut itseni näyttämöllä. En ikinä osaisi olla tyrkyllä. En ikinä tarjota omia mainoksia muille. Voisin kirjoittaa kaikki tekstit, puheet, sloganit, palindromit ja anagrammit, mutta ajatus toripuheista esitteiden jakamisineen oli mahdoton.

Alitajuntani työsti paremman ratkaisun kuin ensin tajusinkaan. Eräällä paikkakunnalla näin yrittäjän, joka lyötätti ihmisillä eurokolikoiden jäljitelmiä. Tilasin häneltä pölkyn, vasaran ja aihioita ja pyysin Joria suunnittelemaan kolikon, jossa olisi vaalinumeroni. Rahanlyönnin avulla selvisin koko painajaisesta, kun liikuin Eurooppalainen Suomi -vaalikiertueen mukana ympäri Suomea. Äänekkäät vasaraniskut keräsivät ihmisiä jonoihin kuin itsestään, ja lähes kaikki vauvoista vaareihin halusivat kokeilla rahanlyöntiä. Lyömänsä kolikon klaavapuolen numerolle ihmiset saivat selityksen esitteen muodossa. Eikä koskaan tarvinnut notkua ujona tarjokkaana.

Kaiken kampanjamateriaalin teimme Jorin kanssa kaksin, lukuunottamatta kahta vaalilausetta, jotka saimme mainosmaailman grand old manilta Martti Kirsitieltä. Kirsitie tunnetaan muun muassa klassikkolauseestaan “Lue enemmän, luulet vähemmän”. Poliittisen mainonnan suhteen Kirsitie on ollut nirso, mutta tällä kertaa hän innostui itse esittämään yhteistyötä. “Ajattele hänet Brysseliin” ja “Sydän paikallaan, järki juoksee” olivat sopivan inspiroivia lauseita. Muut tekstit kirjoitin itse, Jori teki visuaalisen suunnittelun, kuten julisteiden ja mainosten lay outin.

En tiennyt miltä ehdokkaan nettisivujen pitäisi näyttää, mutta ainakin minulla oli valmiina kymmeniä kolumneja, useimmat niistä valmiiksi yhteiskunnallisia. Yleisesittelyyn tunsin tarvetta lisätä jotakin absurdia totisen sekaan ja paljastin lentoyhtiöiden oksennuspussikeräilyharrastukseni. Sittemmin juttu alkoi elää omaa elämäänsä. Vierailtuani syksyllä –99 Uutisvuodossa taustatoimittaja oli laatinut harrastuksistani yhden kysymyksen, josta Nyman, Tervo ja Taberman tekivät läkähdyttävän shown. Sen jälkeen pusseja alkoi tulvia. Niitä tuli postissa ja parlamenttiin tulevilta vierasryhmiltä. Jopa jotkut toimittajat rikastuttivat kokoelmaani.

Yksi hyväksi osoittautunut kampanjakeino oli pyytää tunnetuilta ihmisiltä kommenttia minusta vaalilehteeni. Logiikkamme oli yksinkertainen: minua ei tunne kukaan mutta itse tunsin monia, jotka voisivat ehkä sanoa sanan tai pari. Teimme vaihtelevan listan tutuista, joita pyytäisimme: siihen kuului onnellisuuspsykologi, professori Markku Ojanen, meneillään olleen Miserables- musikaalin Pikku-Cosette, joka oli oma tyttäreni Raakel, Jari Sarasvuo, Jouko Turkka, Mikko Kuustonen, Anna-Liisa Tilus, Seppo Juntunen ja monta muuta. Turkka sanoi niukan kommenttinsa omintakeisella tyylillään: “Kun se perkele riisuu kaikki kaikista aseista.” Kristityn Vastuun toimitus huolestui ja suositteli, ettemme julkaisisi kommenttia vaan siistisimme sitä tai pudottaisimme pois. Mutta tuntui moraalittomalta kajota toisen tekstiin, joten päätin sittenkin laittaa Turkan sarvineen ja hampaineen ja lupasin ottavani siitä vastuun. Ilkka-lehti otti puolestaan lauseesta kaiken ilon irti ja paheksui kristillisten uutta linjaa pääkirjoitustaan myöten. Moni veikkasi, että siinä tein virheen, joka maksaisi läpipääsyn. Itse en edelleenkään rohjennut uskoa läpipääsyyni; lähinnä halusin pitää huolta, etten muutu kamopanjan aikana itselleni vieraaksi.

RKP:n piireissä liikkui Pohjanmaalla huhu, että olisin saanut tuomion rattijuoppoudesta. Kallis kysyi minulta lopulta varovasti asiasta, joka tuli monella suunnalla vastaan. Vakuutin, ettei taustalta löydy parkkisakkoa pahempaa rikettä. Kohu hiipui, kun hurjistunut Kallis uhkasi levittäjiä oikeudella, elleivät puheet lopu.

Keskustassa edustaja Väyrynen vihoitteli puheenjohtaja Aholle, joka oli solminut epäedullisen vaaliliiton. Eikä ehdokas olisi edes tulossa europarlamentin liberaaliryhmään. Se oli kyllä jo sovittu vaaliliittoa solmittaessa, sillä SKL:n kristillisdemokraattiset sisarpuolueet olivat kaikki Euroopan kansanpuolueessa EPP:ssa. Ja lopulta vaaliliitto oli edullinen myös Keskustalle, joka ei menettänyt mitään: voisi sanoa, että Pesälä vei sen avulla paikan Kokoomuksen Otilalta.

Kristillisissä yllätyin puolueen jäsenten lämmöstä ja ennakkoluulottomuudesta ottaa listoilleen tuntematon nimi, jonka linjasta tiedettiin vähän; näyttönä hieman ontuva poliittinen keskusteluohjelma Nelosella ja kolumnointi väärän puolueen lehdessä. Oman lehden ensihaastattelussa menin sanomaan, että pidän puolueen imagoa ongelmana, nimen haluaisin vaihtaa ja että erityistä kristillistä politiikkaa ei voi olla olemassa. Sitoutumatonkin aioin olla niin kauan kunnes puolueen nimi vaihtuisi paremmaksi. Jälkeenpäin ajatellen tämä kaikki oli aika huimapäistä, mutta toisaalta se vapautti minut monista paineista. Puolueen identiteettiä koskevissa taistoissa, joita myöhemmin riitti, kukaan ei ainakaan voinut syyttää minua salaa hivuttamisesta. Olin liiankin avoin.

Jälkeenpäin en ihmettele enää paljon sitäkään, että Toimi Kankaanniemi vastusti ehdokkuuttani ja kieltäytyi tapaamastakaan minua. Paitsi että hänen itsensä sanottiin toivoneen eurouraa, hän näki minut varmasti vihreämpänä kuin olinkaan. Minä itse taas en erottanut sävyjä. Aivan kuten media oli vaikuttanut käsityksiini kristillisistä kielteiseen suuntaan, myös vihreiden suhteen olin median luoman kuvan varassa. Tuo kuva oli yhdeksänkymmentäluvulla erittäin posiitiivinen; jälkeenpäin ajatellen vihreiden saama erityiskohtelu oli ilmeinen. Sittemmin tilanne on tasoittunut, mikä on vain terve piirre.

Kokoomuksen vaalivaltti oli monopoli EPP:hen. Siksi puoluesihteeriä myöten tiedotettiin julkisuuteen, ettei Korholalla ole asiaa kristillisdemokraattien ryhmään. Vakuutin toista, sillä ryhmän puolelta meidät oli toivotettu ystävällisesti tervetulleeksi jäsenyysneuvotteluihin. Piia-Noora Kauppi ärhenteli kuitenkin minulle asiasta pariin otteeseen vaalikiertueella. Otin sen turhaan henkilökohtaisesti. Vasta myöhemmin tajusin, että Kaupin ärhentely oli sitä suoruutta, jota hänessä suuresti arvostan. Jos kaikki kollegat olisivat yhtä suoria ja reiluja edessäpäin ja puhuisivat yhtä vähän takanapäin, parlamentin ilmapiiri olisi paljon terveempi.

Demareissa vinoiltiin poliittisesta identiteetistäni. ”Mitä on sanottava ehdokkaasta, joka on lähellä yhtä puoluetta, toisen sitoutumaton ehdokas, kolmannen kanssa vaaliliitossa ja neljännen kanssa menossa samaan parlamenttiryhmään”, lohkaisi Lipponen Aimo Kairamoa lainaten. Se oli hauska kommentti, enkä voinut sanoa muuta kuin että olen kristillisdemokraatti oudoissa olosuhteissa. Muutenkaan keljuilusta ei ollut haittaa, sehän oli mainosta. Vain ruotsinkielisellä Pohjanmaalla levitetty juttu oli aidosti harmillinen.

Vapauttakaa köyhät ja kipeät

Voiko maassa, jossa yli 85 % väestöstä kuuluu luterilaiseen kirkkoon, olla puoluetta joka varaisi itselleen yksinoikeuden kristillisyyteen? Ehdottomasti ei voi. Aivan kuten vihreät eivät voi solmia erityissopimusta luonnon kanssa, että tämä myhäillen seuraisi juuri heidän politikointiaan, eivät kristilliset voi varata Luojaa samaan tarkoitukseen. Vaalityöhön ei sen enempää uskoa kuin sen kohdetta pidä sotkea, kyse on liian pyhistä asioista.

Mitä sitten tarkoitetaan, kun puhutaan kristillisestä tai kristillisdemokraattisesta puolueesta. Miksi se pitäisi erikseen mainita?

Ymmärrän sen näin: Arvojen, sitoutumisen ja intohimon tähden. Veltossa, latteassa ja intohimottomassa ajassa näille voisi olla käyttöä.

Vaikka politiikassa ei tarvita saarnoja eikä uskonnollista kieltä, siellä kaivataan julkista keskustelua arvoista ja oikeudenmukaisuudesta, sekä siitä mille ne perustuvat. Läpinäkyvä ja avoin arvojen tunnustaminen on reilua; esimerkiksi siksi, että itsensä ja muiden pettäminen on silloin astetta vaikeampaa.

Yksi esimerkki keskeisestä, perustavanlaatuisesta arvosta, joka on noussut kristillisen maailmankuvan pohjalta, on käsitys luovuttamattomasta ihmisarvosta. Se ei perustu yksilön menestykseen vaan jokaisen synnynnäiseen tasavertaisuuteen. Ajatuksen voisi muotoilla myös näin: köyhä, kipeä tai vammainen ei ole syyllinen kohtaloonsa. Häntä ei pidä rangaista elämän varjopuolelle joutumisesta eikä häntä pidä jättää sinne yksin.

Tämä saattaa tuntua itsestäänselvyydeltä, mutta eri kulttuureissa ja ihmiskunnan historiassa se ei todella ole ollut sitä. Aikoinaan tämä ajatus oli niin radikaali, että se kirjattiin ylös neljään evankeliumiin. Oli totuttu ajattelemaan, että esimerkiksi sairas tai vammainen kärsii omista tai vanhempiensa rikkomuksista. Hän oli yhteisönsä syntipukki, joka piti eristää, ei niinkään auttaa. Se ihmisarvon palautus, joka pari tuhatta vuotta sitten lausuttiin, oli niin käänteentekevä, että tekisi mieleni puhua etiikan kopernikaanisesta vallankumouksesta.

Mutta jos katsotaan maailmaa tänään, tuntuu että yhä edelleen köyhää tai kipeää pidetään kurjuuteensa syypäänä. Meidän yhteiskunnassamme arvot kovenevat, sairaat joutuvat taistelemaan hoidostaan, rikkaat rikastuvat ja köyhät köyhtyvät. Vielä selvemmin kurjistuminen näkyy kehitysmaiden kohdalla. Ajattelen etenkin niitä – noin kolmasosaa maailman väestöstä – jotka elävät köyhyysrajan alapuolella.

Köyhyyttä on joskus verrattu sotaan: sekin ottaa vankeja, sekin tappaa. Ero on vain siinä, että köyhyyden aiheuttama kuolema on hidas, ja uhri itse leimataan syypääksi.

Olisi osattava ajatella riittävän pitkälle. Pitkällä tähtäimellä Suomen ja suomalaisten etu ei asetu kehitysmaiden etua vastaan. Sitoutuminen yhteiseen hyvinvointiin meillä ja muualla on ainoa mahdollinen tulevaisuusvisio, sillä kasvava elintasokuilu on suurimpia uhkatekijöitä maailmassa. Tiedämme hyvin, miten paljon halvempaa olisi vaikuttaa etukäteen kehitykseen kuin yrittää korjata jälkikäteen virheitä.

Unicefin tuoreimman raportin mukaan esimerkiksi kaikkien maailman 7-11-vuotiaiden lasten saaminen kouluun vaatisi saman verran lisää rahaa kuin minkä eurooppalaiset käyttävät vuodessa jäätelöön tai yhdysvaltalaiset kosmetiikkaan. Maailman epäoikeudenmukaisuuden tasaaminen, meillä ja muualla, on kiinni poliittisesta tahdosta. Siksi siihen on etsittävä poliittisia ratkaisuja.

Kristityn vastuu, huhtikuu 1999

 

Share Button

01.lokakuu 2002

17:12

0 kommenttia

Kommentoi!

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kommentti:
Nimi:
Sähköposti: