KIrjan luku 2. Isä säikähtää

Jori soitti uudelleen. Ja uudelleen. Joka kerta tarjosin tilalle muita nimiä, Jori mietti, ja soitti taas. Jälkeenpäin hän sanoo ihmetelleensä asiaa. Hänen tapoihinsa ei ehdottomasti ole kuulunut taivuttelu.

Kuulun niihin, joiden on toisinaan tuskaisaa tehdä valintoja, koskevat ne sitten jälkiruokaa tai ammattia. Tammikuussakaan en osannut asiaa päättää. Ensin sen piti olla selvää. En halunnut puoluetta, en elämää poliitikkona, en muutoksia perhe-elämän dynamiikkaan, en ammatinvaihtoa. Oltuani kolme vuotta Kirkon Ulkomaanavussa uskoin käyttäneeni maallisen kiintiöni kokouksissa istumisesta. Elämä toimittajana ja kouluttajana oli sopivan vaihtelevaa. Matkustin kehitysmaissa Mikko Kuustosen tiimin jäsenenä naisohjelmasarjaa tehden. Olin tekemässä ohjelmaa Alzheimerin taudista Uneton Yö -sarjaan kakkoselle. Tapasin koulutustyössä ihmisiä. Kirjoitin kolumneja ja lehtijuttuja. Ennen kaikkea olin juuri saanut pienen apurahan väitöskirjantekoa varten ja päässyt jatkamaan hitaasti etenevää hankettani. Freelancer kärsii välillä irrallisuudesta ja taloudellisesta epävarmuudesta, mutta toisaalta nauttii ylellisyydestä keskittyä kiinnostaviin asioihin. Nyt minulla oli se kiinnostava vaihe.

Jorin ehdotus alkoi kuitenkin vaivata yhä enemmän. Olin aina kuvitellut, että tietäisin mitä sanoa poliitikoille, jos vastaan tulisivat. Kun nyt itselleni tarjottiin mahdollisuutta osallistua vaaleihin ja päästä sanomaan asiani ääneen, sisälsikö haluttomuus pelkoa tai mukavuudenhalua? Kumpikin tuntui kunniattomalta.

Toimittajatutut eivät suositelleet hyppyä tuntemattomaan. Kari Huhta oli spontaanin järkyttynyt puolueesta, Jarno Forssell varoitteli pilaamasta työmahdollisuuksia epärealistisella ehdokkuudella. Vain tv-tuottaja J-P Heiskanen, monivuotinen radiokollegani, yllytti yrittämään, koska se olisi todella radikaalia. Ja koska olisin, jos pääsisin läpi, tv-tuottajan kannalta mieluisaa materiaalia, pragmaattinen ystäväni perusteli. J-P vetosi myös kuuluisan ajattelijan Fred Flintstonen sanoilla: ”Elämän ruokapöydässä on vain yksi kattaus.”

Kaksi kannustajaa oli ylitse muiden. Pastori Seppo Juntunen ja ohjaaja Jouko Turkka. Kumpikin oli huolissaan etten suostuisi. ”Älä uskallakaan astua silmieni eteen, jos sanot tällaiselle ei”, Turkka jylisi. Seppo puolestaan katsoi, että puolue kaipaisi uudistumista. Sen sietäisi jättää herätystyö kirkoille ja keskittyä yhteiskunnallisiin asioihin.

Tammikuun puolessavälissä menin Kuustosen naissarjan merkeissä El Salvadoriin ja Meksikoon. Lähtöön mennessä en ollut osannut päättää asiaa ja oletin, että juttu raukesi siihen. Lennon aikana listasin oksennuspussin kylkeen hyviä syitä kieltäytymiselle ja mietin, olinko tehnyt oikein.

Työ sai minut pian unohtamaan asian. Mikon kanssa matkustaessa en ole koskaan aivan kunnossa; ensi alkuun kyljet kipeytyvät nauramisesta. Naurulla trimmatut vatsalihakset ovat kuustosmatkojen hilpeydestä seuraava luontaisetu, kirpunpuremien ja pikku syöpäläisten vastapainoksi. Tuo hilariteetti ja nauru on paradoksi: olemme nähneet kamalia paikkoja ja asioita Kalkutan ja Brasilian slummeissa, ottaneet ne vakavasti, ymmärtäneet järkyttyä. Mikolla on ehkä tiukin näkemäni työmoraali – vasta Jorista löytyi sille haastaja – ja samalla ilmiömäinen kyky nähdä kaikessa komiikkaa minkään vakavan kärsimättä. Se saattaa olla jopa Mikon salainen ase, tapa estää turtumista.

Viikon perilläolon jälkeen tulin oikeasti kipeäksi ja meksikolaisslummin lääkäri teki ameebadiagnoosin. Sain rankan lääkekuurin ja luonnollisesti kaktusviinakiellon. Loppumatkasta suoriutuminen oli kipeänä totista ponnistelua. Vaikeita elämänkohtaloita kuunnellessa, itsekin krampeissa, ajattelin haikeana elämää: on oikeastaan pelottavaa, että ne jotka tekevät isoja päätöksiä, eivät itse ole nähneet niiden seurauksia kehitysmaissa, ehkei kurjuuttakaan. El Salvadorissa olimme nähneet hirmumyrsky Mitchin valtavia tuhoja; ne tulisivat vain lisääntymään ilmastomuutoksen myötä. Meksikossa keskityimme slummien naisten elämäntilanteisiin. Erityisesti mieleeni jäi kolmen lapsen äiti, jolla oli puolisolta saatu hiv, vastasyntyneeseen vauvaankin tarttunut. Mies oli ottanut vanhimman lapsen äidiltä pois ja huoritteli nyt nuorta vaimoaan. Seurasin haastattelua, tein muistiinpanoja, ja välillä kävin muualla itkemässä.

Meksikoon tuli viesti, että ratkaisuani odotetaan yhä; juna ei ollut mennytkään. Nyt olin liian kipeä ja vahvasta lääkityksestä uupunut, mutta lupasin päättää kuun loppuun mennessä, jolloin puoluehallituksen oli määrä nimetä ehdokkaat.

Määräpäivän aamuna olin vielä neuvoton. Lopulta päätin ratkaista asian normaalikaavallani: eniten maailmassa inhoan jossittelua. Eliminoisin siis sen. Ottaisin riskin. Se olisi silti vähemmän ahdistavaa kuin taikinaa vaivatessa senkin vaivaaminen missä olisinkaan jos…

Bjarne Kallis soitti lauantaina 30.1.99, ja sanoin kyllä. Jossittelu ja piina loppui siihen. Klassisesti sanottuna sain rauhan asiasta. Enää en miettinyt yhtään, teinkö viisaan ratkaisun. Kesäkuussa kaksi päivää vaalien jälkeen täyttäisin 40, puolet elämästä käytetty. Oli ihan sopivaa antaa tilaisuus jollekin muulle. Läpipääsyyni en sentään jaksanut uskoa.

Mitään käytännön seurauksia en ollut ehtinyt vielä ajatella. Säikähdin kun katsoin kello viiden tv-uutisia ja näin yhtäkkiä oman kuvani ja nimeni mainittavan. Isäni pelästyi vielä pahemmin. Hän tuli lauantaisaunasta ja avasi raukeana television, jonka ruudussa vilahti hänen tyttärensä kuva. Mitä Eijalle on tapahtunut, isä parahti, vaistomaisesti kuvitellen että olen joutunut johonkin onnettomuuteen. Mutta miksi siitä kerrottaisiin tv-uutisissa, sitä hän ei ehtinyt miettiä.

Puolueen ehdokashaun taustalla oli Keskustan kanssa tehty vaaliliittosopimus, jossa kristillisillä olisi kaksi ehdokasta. Oli myös sovittu, että pääehdokas tulee Helsingin seudulta ja on nainen. Se merkitsi, ettei kyseessä olisi kukaan kansanedustajistamme. Kallis joukkoineen etsi siis toisella tavalla vahvaa nimeä. Kakkosehdokkaaksi haettiin vapaaehtoista tukimiestä. Sellaiseksi löytyi oopperalaulaja Martti Heikkinen, karismaattinen Kuhmon Pavarotti ja Oulun piirin puheenjohtaja. Hän teki innolla vaalityötä, lupautuen piileskelemään vaikka kellarissa, jos olisi tarpeen – ei ollut. Kristillisten puoluekokoukset ovat hyvää viihdettä jo yksistään Heikkisen takia, joka kernaasti laulaa osan puheestaan.

Myönnytyksiä

Iltapäivälehdessä isopovinen kaunotar lausui myönnytyksen todellisuudelle: seksikkyys ei ole rintojen koosta kiinni. Melkein tunsin kuinka koko luomakunta huoahti; nyt se sieltä viimein tuli, korkeimmalta taholta. Nyt saavat kaivatun lohdutuksen ne, joiden rinnat eivät uhmaa vastaantulijaa. Mitä siitä vaikka kaksi aukeamaa kuvineen rakennettiin toisarvoisiksi todettujen tissien ympärille, kunhan vain asia tuli sanottua niin kuin se on.

Muitakin vastaavia myönnytyksiä on viime aikoina tehty. Missi sanomassa, että vain sisäinen kauneus on tärkeää. Optiomiljonääri sanomassa, ettei raha ratkaise. Valkoihoinen sanomassa, ettei värillä ole väliä. Onnistuneesti laihduttanut hehkuttamassa, ettei onni ole kiloista kiinni. Ja niin edelleen. Arvostusten rajoja saavat venytellä ne, jotka tekevät sen hyväosaisuudestaan käsin. Toisesta suunnasta puhuvia pidettäisiin röyhkeinä tai katkeroituneina.

Jos et usko, tee ajatusleikki. Laita tilalle harmaahiiri, velkainen, somali, läski, niin huomaat kuinka harvoissa käsissä yhteisön arvonmuodostus lopulta on. Yhtä ilmeistä on se, etteivät arvot tunnu lausutuista myönnytyksistä huolimatta muuttuvan piiruakaan. Merkillisellä tavalla ääneenlausuttu vain vahvistaa niitä asenteita, joita vastaan se on asettuvinaan. Näennäinen kriittisyys kovia arvoja kohtaan luo illuusion pehmeistä arvoista: kaikki on hyvin. Arvostelukyky ja omatunto saavat kääntää kylkeään ja jatkaa syvää unta.

Keskiajalla vietettiin väärän kuninkaan päivää. Tuollaisina päivinä käännettiin kaikki nurin, ja joku onnekas sai viettää hetken kuninkaana omia lakejaan säädellen. Kun nyt hallitsijat ovat mitättömyyksiä median valtiomahtiin verrattuna, voisivat väärän median päivät olla hekumallinen juttu. Ne päivät pitäisikin valmistella huolellisesti. Kaikki otsikot uusiksi, paljastamaan yhteisön piilotetut, sairaat arvot!

Näinä viikkoina sana-avaruus tiukkuu jalomielisyyttä ja hyvää tahtoa. Jospa sanomisilla vain voitaisiinkin muuttaa maailma, miten jäntevä ja upea todellisuus juuri nyt olisikaan. Miten hieno heikomman ja huono-osaisen tulevaisuus.

Ehdotanko siis vaikenemista? En. Sanoja käytetään väärin, silti parempaakaan ei ole. Mutta tarkkana täytyy olla, opetti Georges Bernanos: ”Muuan ihmisen käsittämättömimpiä onnettomuuksia on se, että hänen täytyy uskoa kallisarvoisin omaisuutensa johonkin niin horjuvaan ja valitettavan taipuisaan kuin sanaan. On hankalaa tarkistaa joka kerta tämä välikappale, sovittaa se omaan lukkoonsa. Otetaan kernaimmin ensimmäinen mahdollinen, väännetään hiukan ja jos lukko antaa myöten, ei vaadita enempää. Ihailen vallankumouksellisia, jotka näkevät niin paljon vaivaa räjäyttämällä dynamiitilla muureja, kun voisivat vain anastamalla oikeinajattelevien avainnipun astua rauhallisesti sisään ketään herättämättä.”

Vihreä Lanka, maaliskuu 1999

Share Button

01.lokakuu 2002

17:07

0 kommenttia

Kommentoi!

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kommentti:
Nimi:
Sähköposti: