Kirjan luku 10. Yhden ihmisen kehitysmaailmaa

Valiokuntapaikkojen lisäksi parlamentaarikot vaikuttavat ns. maadelegaatioissa, joissa osallistutaan parlamentin ja kyseisen maan tai maiden väliseen yhteydenpitoon. Omalle kohdalleni osui Latvia, joka toki tarjosi kiinnostavan tilaisuuden seurata laajentumiskysymyksiä läheltä. Varsinainen intohimoni suuntautui kuitenkin ACP-delegaatioon, Afrikan, Karibian ja Tyynen valtameren maiden ja EU:n yhteistyöfoorumiin. Koska omasin alalta aiempaa työkokemusta, minua kysyttiin helposti mukaan varamieheksi kokouksiin ja vaalitarkkailuihin – ja loppukaudeksi heltisi jäsenyyskin.

Zimbabwen vaalitarkkailu kesällä 2000 oli perhepoliittisesti merkittävä uhraus, sillä vaalit osuivat juhannukseen. Aivan vahingossa ja kaikessa vilpittömyydessä löysin erityisen sopuisan tavan neuvotella poissaolosta juhannuksena. Soitin miehelleni Strasbourgista ja sanoin: ”Et arvaa mistä juuri äsken kieltäydyin perhejuhannuksen vuoksi. Zimbabwen vaalitarkkailusta!” ”Et kyllä kieltäydy tuollaisesta. Kyllä me juhannus pärjätään, korvataan se myöhemmin”, mies vastasi. Kuuliaisesti siis peruin kieltäytymiseni ja lähdin viikoksi Zimbabween.

Kuuden europarlamentaarikon delegaatio jakaantui kiertämään ympäri maata EU-tunnukset yllään. Meillä oli osin poliittinen, osin suojelusenkelin virka. Läsnäolomme arveltiin vähentävän sekä vaalivilppiä että väkivaltaisuuksia. Oma reittini käsitti lähinnä maan itäosia, Viktorian putouksia en ehtinyt ihailemaan.

Enää en taitaisi löytää päteviä syitä perheen vapaaehtoiseen hajottamiseen keskikesän juhlaksi. Juhannuksen muistelu Afrikan öisessä yössä nuotion äärellä lietsoi haikeaan ikävään. Vaaleja edeltäneet valkoisten tilallisten murhat, hallitsevan puolueen masinoimat väkivallanteot ja sananvapauden rajoittaminen tekivät kuitenkin vaaleista poliittisesti erityisen tärkeät. Presidentti Robert Mugaben taantuminen itsenäisyystaistelijasta ja kansallissankarista omaa valtaansa vartioivaksi diktaattoriksi oli järkyttävää nähtävää: saatoimme vain äimistellä ihmistä, joka julkesi vaalien aikana julistaa, että olkoonpa tulos mikä tahansa, hallitus pysyy.

Äskettäin tyttäreni kysyi ravintolassa olenko koskaan muka nähnyt, että viini maistamisen jälkeen todella tuomittaisiin kelvottomaksi ja vaadittaisiin uutta. Muistin, että kyllä, Hararessa. Joukkomme oli iltapalalla, ja mukana ollut parlamentin valiokuntasihteeri viiniä maistettuaan lähetti sen tylysti pois. Ja toisenkin pullon. Olin äärimmäisen vaivautunut: valkoinen seurue nöyryyttämässä mustaa talon huonosta viinistä. Yritin toppuutella Michaelia, kyllä minulle kelpaisi huonompikin. Michael mulkaisi minua närkästyneenä ja ilme kertoi kaiken. Mikäs käänteinen rasisti ja paternalisti minä oikein olin? Jos viini on pilalla, se on, eikä ihonvärin pitäisi vaikuttaa suuntaan tai toiseen. Ja jos maan sekasorto alkaa näkyä viinien laadussa, on korkea aika sanoa se.

Entinen Afrikan hedelmällinen mallimaa oli masentavassa kaaostilassa, jäljellä oli taloutensa rakenteet romahduttanut ryysyranta. Konkreettisimmin tajusin sen, kun tapasin entisen työtoverini Kirkon Ulkomaanavusta. Hän oli saanut jostain tiedon, että olin Hararessa ja tuli tapaamaan minua hotelliin. Masentuneempana en ollut tätä perusvaloisaa naista koskaan nähnyt, ja se oli huono merkki. KUA:ssa me edustimme aika vankkumatonta optimismia, joka ei helpolla murenisi – kai yksinkertaisesti siksi, että näkemämme tuloksellinen ja yhteisötasolla mielekäs työ sai jatkuvasti innostumaan. Mutta nyt toverini kokemus oli, että saavutukset toisensa jälkeen murenivat käsiin. Syynä hän piti hallituksen politiikkaa: se loi pelkoa, pessimismiä ja sekasortoa. Yllyttäessään ihmisiä laittomiin maanvaltauksiin sen sijaan että olisi ajoissa toteuttanut hallitun maareformin Mugabe hävitti maasta lainkuuliaisuuden ja tuhosi sitä myöten yhteiskunnan toimivan ytimen.

Pelottelusta huolimatta ihmiset äänestivät. Zimbabwessa se saattoi merkitä paitsi riskinottoa, myös kymmenien kilometrien kävelyä äänestyspaikalle ja tuntien jonottamista. Helppoon äänestämiseen tottuneelle näky oli vaikuttava. Heti auringon noustua teillä näkyi ihmisiä kävelemässä  kohti äänestyspaikkoja. Oman äänen esilletuonti merkitsi toivoa, ja se tehtiin ylpeydellä.

Toivoisin, että kaikki äänestämistä ja edustuksellista demokratiaa halveksivat ihmiset näkisivät edes kerran nuo jonot. Vieläkään ei Telluksella ole parempaa vaihtoehtoa kuin demokratia. Filosofi-teologi Reinhold Niebuhr löysi syyn ihmisolennon kaksinapaisuudesta: kykymme hyvään tekee demokratian mahdolliseksi ja taipumuksemme pahaan tekee sen välttämättömäksi. Demokratia voi rauhanomaisesti mahdollistaa sen, että vallan turmelemien tilalle saadaan uusia kasvoja ja rotaatio raikastaa rakenteita.

Viime aikoina olen silti yhä useammin tuntenut, että tarvitaan muutakin. Demokratia tarvitsee sielun, suunnan ja unelmia. Muuten se on tekniikkaa, laskutoimitus, joka ei – ehdokkaita lukuun ottamatta – saa ketään innostumaan.

Tähän liittyy myös ajatus toivosta: demokratiassa tarvitaan luottamusta siihen, että pienet teot kannattavat kasvattaessaan suuria virtoja. Tässä asiassa olen onnellisesti velkaantunut äiti Teresan maailmankuvalle.

Siitä on seitsemän vuotta, kun Kalkutassa menin tapaamaan Äiti Teresaa. Lower Circular Roadin varrella oli seinässä vaatimaton kyltti, jossa luki Mother Teresa – OUT. Kaksi päivää myöhemmin yritimme uudelleen: tällä kertaa Äiti Teresa oli IN ja otti matkoiltaan palanneena seurueemme vastaan.

Äiti Teresa oli pienempi ja kumaraisempi kuin olin kuvitellut. Silmäni osuivat ensimmäisenä paljaiden varpaiden vääntyneisiin vaivaisenluihin. Siirsin häveliäästi katseen jaloista pois kasvoihin. Mikä uskomaton määrä uurteita ja ryppyjä. Oli päädyttävä silmiin. Niihin jäin kiinni.

Olin asennoitunut tapaamaan kuuluisan ja hyvän ihmisen – luultavasti myös seniilin – mutta en paljon enempää. Hyväntekeväisyyttäkään en ole täysin varauksettomasti ihaillut: jos ongelmia hoidetaan puuttumatta niiden syihin, hyväntekeväisyys uhkaa jäädä länsimaisen ihmisen omantunnon terapiaksi. Tämä lause on pitkään kuulunut ammattislangiini. Nyt hän ja hänen nunnansa valloittivat täysin.

”Jos minä olisin aikoinaan katsonut joukkoja, en olisi saanut mitään aikaan”, Äiti Teresan kerrotaan sanoneen. Ehkä juuri tämä on avain hänen salaisuuteensa. Hänelle elämä oli aina ja kaikissa olosuhteissa pyhää. Hänen tapansa antautua yhdelle kerrallaan aivan kuin tämä olisi ainoa maailmassa mahdollisti syvän keskittymisen ja työrauhan. Tässä suhteessa Teresa oli wittgensteinilainen.

Ludvig Wittgenstein esitti ajatuksen siitä, ettei kukaan voi olla suuremmassa hädässä kuin yksittäinen ihminen. Arvelen että hän tarkoitti jotakin tällaista: maailmassa ei ole suurempaa tajunnan yksikköä kuin yhden ihmisen tajunta. Tuskaakaan ei voi laskea yhteen. Ei ole summattua tajuntaa, joka kärsisi suurempaa kärsimystä kuin yksi. Jos onnistun auttamaan yhtä, autan suurinta mahdollista yksikköä, yhden ihmisen kokonaista maailmaa.

Tämä atomisointi ei tosin ratkaise maailman ongelmia, mutta vapauttaa yhden maailman tuskan määrästä lamautuneen ihmisen auttamaan toista ihmistä, eikä se ole vähän.

 

Saumat repeilivät, valo loisti?

Alkukeväästä kuulin europarlamentissa hätkähdyttävän puheen. Vain kerran aiemmin, Kalkutassa Äiti Teresan talossa, muistan selvästi kokeneeni saman omituisen tunteen: oli pakko vilkaista vaistomaisesti seiniin, kestävätkö ne kuulemaansa vai repeilisivätkö saumaukset sanotun paineaallosta. Oli aivan pakko tarkistaa oliko kaikki arkisesti paikallaan ja olisiko valo normaali. Mistä tällainen tunne tulee, en tiedä. Ehkä joistakin voimakkaista unista, ja niihin on taas saattanut vaikuttaa eräs rakkaaksi tullut runonsäe unkarilaiselta Janos Pilinszkyltä:

Ja silti joskus astuu sisälle joku / ja yhtäkkiä kaikki mitä on, avartuu. / Yhdet kasvot ovat kylliksi, jonkun läsnäolo, / ja tapetit alkavat vuotaa verta.

Ulkoasianvaliokunnan vieraana oli ugandalainen kuuden lapsen äiti, Angelina Acheng Atyam, vuoden 1998 Unicefin ihmisoikeuspalkinnon saaja ja Saharov-palkinnon saajaehdokas viime syksyltä. Atyam oli perustamassa kolmisen vuotta sitten The Concerned Parents Association –järjestöä, joka edustaa tuhansia lapsensa menettäneitä perheitä Ugandassa. Sotilaiksi ryöstetyt lapset pakotetaan Lord´s Resistance Armyn (LRA) riveihin taistelemaan Ugandan hallitusta ja Sudanin vapautusarmeijaa vastaan. Uskonnollisen fanaatikon Joseph Konyn johtaman LRA:n riveissä taistelevista sotilaista 80 % on ryöstettyjä lapsia. Atyam järjestöineen työskentelee sen puolesta, että arviolta 10 000 ryöstettyä lasta saataisiin vapautettua ja että kansainvälinen yhteisö kiinnittäisi enemmän huomiota lapsisotilaisiin. Yhteensä maailmassa arvioidaan olevan noin 300 000 alle 18-vuotiasta lasta aseellisissa konflikteissa yli 30 maassa.

Hänen oma tyttärensä ryöstettiin lokakuussa 1996 yhdessä 139 muun tytön kanssa näiden ollessa koulussa. Lähes neljään vuoteen lapsesta ei ole kuulunut mitään. Atyam tietää, että nuoret tytöt otetaan yleensä sotilaiden seksiorjiksi – niin luultavasti myös hänen tyttärensä. Toiset lapset pakotetaan kantajiksi tai tappamaan toisiaan ja aikuisia. Vastaanhangoittelevat ammutaan.

Tiedettiin, että Atyamin järjestö on tehnyt aktiivista työtä kansalaisten ja hallituksen parissa saadakseen aikaan sopimuksen lasten vapauttamisista ja vaikuttaakseen yleiseen mielipiteeseen. Joku paikallaolijoista kysyi, miten järjestö toimii ja mikä sen poliittinen sanoma on.

”Me emme ole poliitikkoja. Sanomamme on ehdoton anteeksiantamus ja sovinto”, pudotti Atyam pomminsa, ”me olemme ehdottomasti antaneet anteeksi. Me voimme kääntää uuden sivun, sen teemme elävien lasten vuoksi.”

”Minä olen odottanut yli kolme vuotta, jotkut vanhemmat vielä kauemmin”, hän jatkoi. ”Olemme väsyneitä sotaan, lapsemme tarvitsevat paremman elämän. He haluavat Jumalan antamat oikeudet, he haluavat olla oikeita lapsia. Meillä kehitysmaissa ei ole varaa sotaan, siihen me olemme liian köyhiä.”

Atyam on oikeassa. Afrikka on sodista uuvuksissa. Suurvaltojen välisten jännitteiden päättyminenkään ei merkinnyt rauhan aikaa Afrikalle. Kylmä sota oli tuonut maanosaan niin paljon järjestäytynyttä väkivaltaa, että vaikutukset kestävät sukupolvien ajan. Afrikkalainen yhteiskunta on jo tottunut siihen, että sotiminen on ammatti. Enää ei voi sanoa muuta kuin että sodan yleisin syy on sota. Koston kierre jatkuu.

”Kostosta sanoisin, että me emme voi heittää bensiiniä palavaan tuleen, olisimme muuten samanlaisia kuin he. Me olemme ihmisiä, joilla on varaa sanoa tämä, koska olemme olleet tuskan keskipisteessä.”

Lopuksi Angelina Acheng Atyam kiitti meitä, eurooppalaisia tukijoitaan: ”Te olette voimamme lähde. Kiitos, että olette rinnallamme. Siunattuja ovat rauhantekijät.” Me ulkoasiain valiokunnan jäsenet katsoimme maahan, nieleskelimme ja häpesimme, ainakin minä.

Hiidenkivi, kesäkuu 2000

 

Share Button

01.lokakuu 2002

18:06

0 kommenttia

Kommentoi!

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kommentti:
Nimi:
Sähköposti: