Ilmastomuutos ja Suomen energiaratkaisu Esitelmä SAK:n seminaarissa

Arvoisat kuulijat, hyvät naiset ja herrat

Kun olen täällä seminaarissa ottamassa kantaa energiaratkaisuihimme, nautin siitä maailmankatsomuksellisesta luksuksesta, ettei minun ei ole ollut pakko päätyä mihinkään edeltäkäsin määriteltyyn kantaan. Joillakin tämä tuska ehkä on. Mutta on sanottava, ettei ydinvoima ole kuulunut sydämenasioihini. Olen ajatellut, että sitä pitää ehdottomasti vastustaa. Ehkä se on puhdasta, mutta harmillisen keskeneräinen keksintö se on. Tuotekehittely jäteongelman ratkaisemiseksi olisi pitänyt viedä loppuun ennen kuin maailmaan saatettiin ainuttakaan ydinvoimalaa. Mutta näin vain on; tekniikan historia on täynnä esimerkkejä vempaimista ja systeemeistä, jotka ovat ratkaisseet yhden pulman mutta synnyttäneet tukun lisää. Syy löytyy ihmisluonnosta: Homo Sapiens on myös Homo Trepidans, hätähousu.

Nyt olemme kuitenkin tilanteessa, jossa jotkut ovat jo valinneet puolestamme ja meidän on valittava tästä eteenpäin. Jäteongelma meillä jo on. Fuusioenergiaa voidaan odottaa EU:n komission mukaan vasta noin 25 vuoden päästä, eikä uusiutuvienkaan kanssa ole odotettavissa nopeita harppauksia. Mitä siis sillä välin? Kysymys marssijärjestyksestä on keskeinen ja minulle sen ratkaisee arvio siitä, mikä tässä tilanteessa on pienempi paha.

Yksi politiikan ongelmista on näkökulman valinta: teemmekö politiikkaa, jossa tavoitellaan ihanteista käsin todellisuutta vai todellisuudesta käsin ihanteita. Viime aikoina kun Suomessa on keskusteltu suurista energiapoliittisista linjauksista, tämä ajatus on tullut mieleeni. Jos tosiasioista haluaa lähteä liikkeelle, niitä ovat ympäristö yhtäältä ja energiantarve toisaalta.

Ilmastonmuutos on asia, jota kukaan ei voi ohittaa. Se on kaikista vaikeista ongelmistamme toistaiseksi kaikkein vaikein. Ihmisen aiheuttama ilmaston lämpeneminen on kylmä tosiasia, (kalvot: Näyttöä on) sitä ei muutama soraääni muuksi muuta. Luonnon mekanismit ovat kyenneet selittämään ilmastonmuutokset 1930-luvulle asti, mutta sen jälkeisiä ilmastonmuutoksia pystyvät selittämään vain auringon säteilymuutoksen ja kasvihuonekaasujen yhteisvaikutukset. (kalvot: Fossiil., Ice-Hockey stick, syyskuun keskilämpötilat), Luonnolliset syyt eivät pysty selittämään viime vuosikymmenien voimakasta lämpenemistä, joka joillain arktisilla alueilla on ollut keskiarvoltaan jopa 3 – 4 C.

IPCC:n raportin mukaan juuri pohjoiset alueet ovat suurimmassa vaarassa, ja siellä ilmenee jo nyt vakavia ympäristövaikutuksia. (kalvo: Ilmastonmuutoksen merkkejä Pohjolassa) Jäätiköt sulavat, Jäämeren jääpeite ohenee ja sen laajuus on supistunut jo huomattavasti. Jään ja lumen sulamisen mukana auringonsäteilyn takaisinheijastus pienenee, mikä lisää lämpenemistä. Ikirouta sulaa Alaskassa ja Keski-Siperiassa nopeasti. Vuoristojäätiköt perääntyvät jopa kymmeniä metrejä vuodessa Andeilla tai Kilimanjarolla. Koko Kilimanjaron kuvankaunis lakijäätikkö sulaakin nykymenolla seuraavan 15 vuoden kuluessa. Jos sen tahtoo nähdä, kannattaa pitää kiirettä.

Globaaleilla muutoksilla on suuria yhteiskunnallisia, sekä poliittisia että taloudellisia, seurauksia. Monilla maapallon nykyisillä viljelytihentymillä ennustetaan kuivumista, mutta esimerkiksi meillä Fennoskandiassa sademäärän ennustetaan lisääntyvän 20 – 30%.

Yksi lämpenemisen uhkakuvista liittyy Golf-virtaan. (kalvo: CO2 mallinnusGolfvirrasta) Ei ole varmaa, että se toteutuu, mutta valtamerten virtausten muuttumisesta on kymmenien tuhansien vuosien ilmastohistoriassa useita esimerkkejä. Muutos voi tapahtua nopeasti, muutamissa vuosikymmenissä. Jos Golfvirta heikkenee makean veden lisääntyessä Jäämerellä, Luoteis-Eurooppa tulisi äkillisesti sietämättömän kylmäksi ja nykyinen elämisen muoto Suomessa tulisi kyseenalaiseksi. Siperia siis opettaisi – liian myöhään. Luonnossa voi tapahtua äkillisiä muutoksia, kun hitaat muutokset kasaantuvat ja ylittävät yhteisvaikutuksellaan jonkin kynnyksen.Tämä onkin yksi aihe EU:n uusimmissa tutkimusohjelmissa.

Poliitikot ovat tottuneet yhteiskuntatieteelliseen kontekstiinsa, ajatukseen, että kaikesta voidaan neuvottelemalla sopia. Nyt meillä on osapuolena neuvotteluissa luonto, joka ei taivu sopimusosapuoleksi eikä suostu kompromisseihin, se vain on. Meidän on sopeuduttava. Minä luulen, että tämä yksinkertainen seikka ei vieläkään ole täysin valjennut poliitikoille.

On päivänselvää, etteivät kasvihuonekaasut saa nyt lisääntyä. Ei hyvistä syistä eikä huonoista syistä. Ilmakehä ei tiedä, ovatko ne niin sanottuja kilttejä kaasuja, jotka on päästetty ilmaan siksi, että ne korvaavat maailmanparantajien alasajamaa ydinvoimaa vai tuhmia, jotka tulevat alunalkaenkin lyhytnäköisten energiaratkaisujen vuoksi. Motiiveista riippumatta ne tekevät pahaa jälkeä. Ne eivät ole edes hypoteettinen riski vaan varma tuho. Omalla kohdallani tässä on syy siihen, miksi teoriassa ydinvoimakriittisestä ihmisestä voi tulla käytännössä lisävoiman kannattaja. EU:n energiaskenaariot lukeneena pidän toiveikkaana ajatteluna, että saisimme muulla tavoin päästöt kuriin. Pitäisi kyllä, myönnän ja sanon, että ymmärrän niitä, jotka näkevät tilanteen toisin. Mutta kunnioittavasti tahdon kuitenkin kysyä: entä jos maksamme poliittisesta toiveikkuudesta liian kovan ja lopullisen hinnan?

Päivänselvää on sekin, että tutkimustiedot ilmastonmuutoksesta pitää ottaa vakavasti myös ydinvoimaleirissä. Ratkaisu rakentaa lisäydinvoimaa ei saa merkitä tuudittautumista siihen, että nykymeno voisi jatkua. Siihen ei ole varaa. Energiansäästöstä on tultava osa yhteistä arkeamme. Hiilivoimaa on ajettava määrätietoisen hallitusti alas. Mutta ei ole kestävää kehitystä jos säästötoimet kohdistetaan ennen muuta niille tahoille, jotka luovat meille työpaikkoja.

Elinkeinoelämän Tutkimuslaitoksen ETLA:n maaliskuussa 2002 valmistuneen arvion mukaan sähkön kulutus kasvaisi vuosittain noin 1,8 prosenttia. Vuosina 1970 – 2000 kasvu on ollut keskimäärin 4,3 prosenttia. Näyttää siltä, että ilmastostrategian kasvuarviot tulevat ylittymään. Ymmärrän hyvin, että on ihmisiä joiden maailmankatsomus ei tervehdi ilolla jatkuvan kasvun ideologiaa. Ja allekirjoitan sen, ettei maapallomme kestä länsimaista elämäntapaa, ja kannatan säästöjä kaikkialla missä voidaan, erityisesti liikenteessä. Mutta otamme valtavan riskin, jos päästämme asiat etenemään väärässä järjestyksessä. On ilmeinen vaara, että vaihtoehtojen puuttuessa sähkön lisätarve tuotetaan fossiilisilla polttoaineilla, mikä nostaa hiilidioksidipäästömme useita miljoonia tonneja yli tavoitetason. Vuonna 2001 toteutunut energian kokonaiskulutuksen noin kolmen prosentin ja hiilidioksidipäästöjen noin 5 miljoonan tonnin kasvu antoivat tästä vakavan varoituksen.

Mielestäni eduskunnan ydinvoimakeskustelu ei ole osunut asian ytimeen. Itse asiassa eduskunnan ei pitäisi lainkaan päättää uudesta ydinvoimalasta. Älyllistä rehellisyyttä olisi päättää suoraan, kuinka suuri osuus Suomen energiantuotannosta perustuu ydinvoimaan, mikä on sillä tuotetun sähkön määrä ja kuinka pitkään ydinvoimaa käytetään. Silloin taloudellisuusnäkökohtiin perustuva laskelma siitä, kannattaako viidettä reaktoria rakentaa, jäisi luvan hakijalle eli teollisuudelle. Ratkaisu olisi periaatteessa sama kuin Saksassa ja nyt Ruotsissa.

Näin ydinvoiman käytölle olisi Suomessakin selvä takaraja ja energian tuottajilla selvä tieto siitä, että vaihtoehtoja on oltava lähitulevaisuutta silmällä pitäen. Samalla eduskunta joutuisi ottamaan kantaa myös olemassaolevan ydinvoiman käyttöön. Epäolennainen keskustelu viidennestä reaktorista on mahdollistanut tilanteen, jossa edustaja voi käytännössä yhtäaikaa vastustaa ydinvoimaa ja kannattaa sitä nykyisessä käytössä ja Venäjältä ostettuna. Ja mikä määrä turhia riitoja ihmisten välille, jotka loppujen lopuksi ovat samaa mieltä!

Eduskunnan pitäisi päättää olennaisesta: mikä on maamme energiastrategia keskipitkällä ja pitkällä aikavälillä. Siihen verrattuna puhe reaktoreiden lukumäärästä on sivuraiteille nuljahtanutta symbolikieltä, joka herättää tunteita mutta ei vie vastuuseen. Eduskunta ei nyt aidosti joudu arvioimaan, miten tuotamme energian lisäämättä kasvihuonekaasupäästöjä.

Nykyiset neljä ydinvoimalaa tuottavat tällä hetkellä huomattavasti enemmän sähköä verrattuna alkuperäiseen lupaansa. On oletettavaa, että uudenkin reaktorin kohdalla kapasiteettia kasvatettaisiin hivuttamalla. Ja kun kaavailuissa on ollut, että uusi viides ydinvoimala lähestyy tehokkuudessaan neljän edellisen lupia yhteensä, ei reaktoreiden lukumäärästä päättämisessä ole mieltä.

Naapurimaamme Ruotsi sai Kioto-taakanjaossa helpomman osan kuin Suomi, syynä se, että Ruotsi oli tehnyt poliittisen päätöksen ajaa ydinvoima alas vuoteen 2010 mennessä. Nyt näin ei kuitenkaan ole tapahtumassa, päätöksen jälkeen ydinvoiman kokonaiskapasiteetti on vain kasvanut. Ruotsin elinkeinoministeri Björn Rosengren arvioi vastikään, että ydinvoimasta voidaan luopua kokonaan vasta 30 – 40 vuoden päästä. Ruotsissa pelätään jo osittaisenkin ydinvoimasta luopumisen aiheuttavan hiilidioksidipäästöjen räjähtämisen, vaikka heillä on Suomeen verrattuna huomattavasti enemmän päästötöntä vesivoimaa, peräti puolet energiakoristaan..

Tapahtunut osoittaa sen, että poliittinen päätös on ollut näennäinen. Siitä on kuitenkin suuri taloudellinen hyöty Ruotsille, etenkin siinä vaiheessa kun siirrytään päästökauppaan, jonka alkujako on toteutumassa kansallisten päästökattojen pohjalta. Siitä taas seuraa, että suomalaisyritykset joutumaan subventoimaan ruotsalaiskilpailijoitaan valtiollisen ruotsalaisoptimismin vuoksi – suomalaisten työpaikkojen kustannuksella.

Ydinvoiman eettisempänä vaihtoehtona tarjotaan maakaasua, mitä ihmettelen. Käytännössä maakaasusta ei ole energiaratkaisuksi sille, joka haaveilee kestävästä kehityksestä ja paremman maailman jättämisestä lapsillemme. Maakaasukin on fossiilinen, uusiutumaton polttoaine. Poltettaessa siitä vapautuu noin puolet vähemmän kasvihuonekaasuja kuin kivihiilestä tai öljystä, mutta tämä luku koskee vain Suomen päässä tapahtuvaa polttoa. Jos tuotannon alkupuolen metaanipäästöt ja putkivuodot lasketaan mukaan – ja miksi muuten ei laskettaisi – ollaan huomattavasti lähempänä muita fossiilisia polttoaineita. Kun ydinvoiman kohdalla vaaditaan tarkasteltavaksi koko prosessia uraanin louhinnasta lähtien, on kohtuullista vaatia samaa arviointia maakaasulle. Näin tarkasteltuna maakaasu on pahempi ympäristön tuhoaja. Ongelmat liittyvät poraukseen ja kuljetukseen. Ikiroudan alueella ne aiheuttavat ekokatastrofeja. Kaasun lämmöstä sulanut maa vajoaa jopa kymmeniä metrejä ja saattaa huuhtoutua tulvien mukana pois kokonaan. Ilmaston lämpeneminen, jota sen tuotanto aiheuttaa, vain pahentaa tilannetta. Länsi-Siperiassa on alueita, jotka uhkaavat muuttua hyllyväksi saaristoksi: paimentolaisten elinmahdollisuudet on kokonaan tuhottu. Mutta missä viipyvät nenetsien oikeuksia puolustavat aktivistit? Missä Bellona?

Maakaasuskenaarioon liittyy poliittisiakin ongelmia. EU:ssa ollaan huolissaan suuresta riippuvaisuudesta ulkomaisesta energiatuonnista ja erityisesti Venäjältä. Suomen kohdalla maakaasumallissa riippuvuutemme Venäjästä olisi huikeat 40 %. Kriisivarmuutta ajatellen luku on mieletön.

Ilmaston lämpeneminen on pelottavin skenaariomme. Nyt luulen, että maakaasumallin ajajat eivät ole tajunneet tilanteen vakavuutta. Tai sitten he eivät oikeasti edes aja sitä. Kahden vaihtoehdon malli on kaventanut keskustelua ja luonut vaikutelman, että muita ei olisi. Mutta lämpenemisen pysäyttämiseen tarvitaan aivan kaikkea: voimakasta säästöherätystä, liikenteen päästöjen vähentämistä, biomassaa maksimimääräänsä, vesivoimaa, tuulivoimaa, jopa ydinvoimaa.

Kun puhutaan suomalaisten työpaikoista, haluan ottaa esimerkin Rautaruukin ongelmista. Terästuotannon päästöt ovat 9% koko maamme kasvihuonekaasupäästöistä. Luku vaikuttaa kovalta ja se onkin. Mutta jos tiedämme, että hiiltä ei teräksentuotannon masuuniprosessissa voi korvata, asia näyttäytyy eri valossa. Maailma on ikäänkuin sen muotoinen, että jos ylipäänsä halutaan terästä, hiili palaa. Muiden maiden terästuotantoon verrattuna Rautaruukin päästöt, (kalvo : Rautaruukki) aiemmin tehtyjen investointien vuoksi, ovat vähäiset, lähellä teoreettista minimiä.

Suomi sai tiukanpuoleiset päästökatot Kiototaakanjaossa. Mielestäni tilanne on lähtökohtaisesti se, ettei taakassamme näy tehdyt investoinnit, systeemistä uhkaa tulla lähtökohtaisesti rankaiseva niille, jotka jotakin ovat tehneet. Rautaruukki on yksi niistä, jotka joutunevat ostamaan päästölupia – vaikka on jo investoinut vuosina 1995 – 2000 3,5 mrd mk puhtaampaa tuotantoon. Tällaisin reunaehdoin toteutettava päästökauppa merkitsee kansainvälisillä teräsmarkkinoilla suoraa subventiota saastuttavimmille kilpailijoille. Päästölupaahan ei kilpailuun perustuvilla markkinoilla voi sisällyttää teräksen hintaan. Poliitikkona on vaikea hyväksyä tällaista epäoikeudenmukaisuutta. Sen seuraus voi olla myös, että terästeollisuus täällä kannattamattomana vuotaa saastuttavampiin maihin.

Oma ratkaisuesitykseni on yksinkertainen : Hiilen käyttö prosessiaineena tulisi ottaa huomioon päästökaupassa siten, että hyvät eurooppalaiset terästehtaat eivät joudu hiilivuodon uhriksi.

Helpoimmin asia on ratkaistavissa lisäämällä päästökaupan laskelmiin kaava, jossa prosessissa käytettävän hiilen määrästä vähennetään teoreettinen minimi, ja saastuttaja maksaa vain siltä osin, jolle se voi jotakin tehdä.

22.4.2002

Share Button

21.huhtikuu 2002

21:00

0 kommenttia

Kommentoi!

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kommentti:
Nimi:
Sähköposti: