Rakkaat ystävät,
toinen vuoteni Euroopan parlamentin jäsenenä on nyt tulossa täyteen, kolme on vielä jäljellä. Päivittäinen työni liikkuu kolmiossa, jonka muodostavat jäsenyyteni ympäristövaliokunnassa, ulkoasiainvaliokunnassa ja ihmisgenetiikan sekä muita modernin lääketieteen tekniikoita käsittelevässä valiokunnassa. EU:n kehitysmaasuhteita käsittelevässä delegaatiossa olen myös toiminut aktiivisesti. Kuka tahansa voisi todeta, että yhdistelmä on täysosuma sille, joka haluaa vaikuttaa ajankohtaisiin, paljon esillä oleviin asioihin. Omaan taustaani nähden se on vieläkin osuvampi: teoreettisen filosofian lisensiaattitutkimukseni koski aikoinaan tekniikan kehitykseen liittyviä kysymyksiä, juuri sitä ajattelun maastoa ja eettistä pohdintaa, jota nyt ihmisgenetiikan valiokunnassa käsittelemme. Kehitysyhteistyöjärjestöissä työskennellessäni ihmisoikeuskysymykset tulivat minulle tutuiksi ja nyt voin vaikuttaa niissä ulkoasiainvaliokunnan varajäsenen ominaisuudessa, ja ympäristökysymyksiä olen harrastanut kauan. Tärkeinä oikeudenmukaisuuskysymyksinä nämä kaikki ovat myös kristillisdemokraateille keskeisiä vaikuttamisalueita.
Ympäristövaliokunta vastaa ainakin 60 prosentista EU-lainsäädännöstä, siksi se on EU-parlamentin ylivoimaisesti kiireisin valiokunta. Työtahtimme Jori Ringmanin, europarlamentin maineikkaimman suomalaisavustajan kanssa, on todella tiukka. Mutta kaikki se ympäristölainsäädäntö jää turhaksi, ellemme kykene ratkaisemaan vaikeinta ongelmaa, kasvihuoneilmiötä, ja hidastamaan ilmastomuutosta.
Tärkeä haasteemme on siksi saada Yhdysvallat jatkamaan neuvotteluja Kioton sopimuksesta. USA, joka vastaa neljänneksestä kaikista kasvihuonekaasupäästöistä, on saatava sitoutumaan ilmastomuutoksen hidastamiseen.
EU:ssa Suomen on pyrittävä nostamaan ilmastomuutoksen torjunta näkyvämmäksi osaksi pohjoisen ulottuvuuden politiikkaa. Siihen on painavat syyt: pohjoiset alueet ovat kaikkein herkimpiä ilmastomuutoksen haitoille; tehtyjen ilmastomallien mukaan vaikutukset pohjoisiin alueisiin ovat myös kaikkein suurimpia.
Ihmisgenetiikan kysymyksiä käsittelevä valiokunta päätettiin perustaa viime syksynä, kun Britannian hallituksen asettama elin suositteli maansa parlamentille ihmisalkion kantasolujen kloonauksen sallimista. Tammikuussa työnsä aloittaneen väliaikaisen valiokuntamme tarkoitus on kuunnella asiantuntijoita tämän vuoden ajan ja antaa loppuvuodesta mietintö EU:n linjauksiksi. Näillä linjauksilla tulee olemaan paljon vaikutusta, siitäkin huolimatta että kyse on asioista, joissa jäsenmailla on päätäntävalta. Toisaalta rajan vetäminen tulee olemaan vaikeata, sikiöillä käytävä kauppa kuuluisi jo sisämarkkinoita koskevan yhteisen lainsäädännön piiriin.
Kun puhutaan ihmiskloonauksesta, voidaan tarkoittaa kahta eri asiaa: kloonausta joko lisääntymistarkoituksessa, joka yleisesti tuomitaan epäeettisenä, tai terapeuttisessa tarkoituksessa, eri sairauksien hoitoihin. Juuri tämän ns. terapeuttisen kloonauksen Britannian parlamentti alkuvuodesta hyväksyi; ihmisalkion kantasoluja saa siis Britanniassa tuottaa, mutta vain kasvatusmaljoissa. Kantasolujen vienti kohtuun on edelleen rikollinen teko. Näitä kantasoluja himoitaan, koska niistä saadaan ihmiselle uusia soluja solukkoihinsa aina kuolemaan asti, ja niiden uskotaan tuovan lukuisia uusia hoitomuotoja. Tällaisen kloonauksen on sanottu tuovan hoidon mm. vanhuksia rappeuttaviin Alzheimerin ja Parkinsonin tautiin, myös diabetekseen ja sydäntauteihin.
Kun europarlamentin päätöslauselmasta äänestettiin, löysivät kristillisdemokraatit ja vihreät tässä asiassa toisensa: he suhtautuivat kriittisesti ihmisalkioiden kummankin tyyppisiin kloonauksiin, kun taas sosialistit ja liberaalit kannattivat eteenpäinmenoa terapeuttisessa kloonauksessa. Kristillisdemokraattien kanta voitti, joskin niukasti.
Itsekin käytin aiheesta puheenvuoron täysistunnossa. Totesin, että ainakaan kahdessa mielessä terapeuttinen ja lisääntymiskloonaus eivät eroa toisistaan. Teknisessä mielessä kyseessä on sama toimenpide ja jos asiaa katsotaan sikiön näkökulmasta, molemmissa tapauksissa se on käyttötavara johonkin muuhun kuin itseään ja omaa käyttötarkoitustaan varten. Oma huolenaiheeni liittyy myös siihen, millaisin argumentein me nyt hyväksymme toisen ja torjumme toisen. Onko logiikka kestävä? Kuinka voisimme varmistaa, ettei myöhemmin siirrytä ihmiskloonaukseen juuri sillä perusteella että mehän teknisesti ottaen olemme jo tehneet sitä? Ja entä jos kehityksen tukkona olevia syytettäisiinkin tällöin tekopyhyydestä? Tästä on keskusteltava vakavasti jo nyt, että tajuaisimme mitä oikeastaan olemme päättämässä.
On myös kysyttävä, mitkä vaikutukset nyt tehtävillä ratkaisuilla on ihmiselämän kunnioitukseen ylipäänsä. Tervein lähtökohta olisi tunnustaa ihmiselämän pyhyys sen alusta loppuun saakka. Täytyy myös muistaa että meillä on olemassa vaihtoehtoja, hoito aikuisten kantasoluilla on toinen mahdollisuus. Nämä eivät vielä ole yhtä tehokkaita ja niiden eristäminen on vaikeaa. Aikuisilla nisäkkäillä on vain 20 eri tyypin kantasoluja siinä missä alkio tuottaa niitä useita satoja aina hampaista hermosoluihin. Mutta olemme tienristeyksessä, jossa voimme valita mihin suuntaan tutkimusta viedään. Eettisiltä seurauksiltaan tämä ratkaisu tulee olemaan kauaskantoinen. Samalla haluan todeta, ettei kristillisen maailmankatsomuksen pohjalta ole perusteita suhtautua yleisesti ottaen kielteisesti tekniseen kehitykseen; sen sisällä on kuitenkin voitava tehdä eettisiä valintoja.
Mieleeni tulee myös kolmas kysymys. Sen on esittänyt Princetonin molekyylibiologian ja evoluutiobiologian professori Lee M. Silver, joka on ennustanut, että lähitulevaisuudessa on kaksi ihmisgeeniluokkaa, parannetut ja tavalliset. Parannettuihin geeneihin olisi vain rikkailla varaa, koska niiden tuottaminen laboratorioissa on kallista. Hänen esittämänsä uhkakuva on polarisoitunut yhteiskunta, jossa geneettisesti ylivertaiset ihmiset hallitsisivat valtionhallintoa, taloutta, yrityksiä, liikenneyhteyksiä, armeijaa ja pitäisivät käsissään kaikkia yhteiskunnallisia avainasemia.
Toinen keskustelua herättänyt aihe kuluneena keväänä on ollut Hollannin päätös sallia aktiivinen eutanasia. Tämän kristillisdemokraatit ovat jyrkästi tuominneet. Alkuperäinen lakiesitys oli skandaalimainen esittäessään jo 12-vuotiaalle mahdollisuutta saada kuolinapua ilman vanhempien lupaa. Tämä muotoilu sentään torjuttiin; joka tapauksessa Hollanti on ottanut askeleen, joka kansainvälisen oikeuden ja lääkärinetiikan kannalta on ennenkokematonta, askel tuntemattomaan. YK:n ihmisoikeusjulistus, YK:n yleissopimus, Euroopan ihmisoikeussopimus lähtevät kaikki siitä, että oikeus elämään on suojattava laissa ja sen tahallinen riistäminen on tuomittavaa. Myös lääkärinetiikan mukaan potilaan tarkoituksellinen surmaaminen on kaikissa tapauksissa tuomittavaa.
Eutanasiakeskustelussa on syytä välttää mustavalkoisuutta. Niiden, jotka kannattavat eutanasian sallimista, heidän huolensa ja ahdistuksensa toivottoman sairauden ja pitkittyneen kivun kanssa on aito. Elämän kärsimys ja kipu riistää itsekultakin liiallisen varmuuden. Silti meidän on pidettävä kiinni siitä, että kivun ja kärsimyksen ongelma ratkaistaan muuta kautta. Kipua kärsiville pitää taata oikeus tehokkaaseen kivunlievitykseen, muuten kuin lopettamalla elämä. Mitenkään emme muuten pysty varmistamaan, etteikö eutanasialla avattua kuolemanovea käytetä väärin.
Eutanasian sallimiseen liittyviä pelottavia näkökulmia on useita, mutta mainitsen nyt vain yhden. Minua pelottaa mahdollisuus, että oikeudesta kuolla tulee vähitellen velvollisuus kuolla. Jos kuolinavun valitseminen on yksi vaihtoehto, muodostuuko siitä sosiaalinen paine? Alkaako heikko vanhus miettiä, mahdanko jo olla omaisilleni taakaksi, katsovatko nuo jo sillä silmällä, että ymmärtäisi jo lähteä perintöä syömästä ja vaivaa tuottamasta? Tällainen murheellinen arvailu olisi surullinen maisema ihmiselämän loppuun, ja ihmisarvoinen tapa päättää elämä se ei ole. Ihmisellä on oikeus pitää elämää lahjana, josta päättää vain Luoja.
Näissä em. kysymyksissä kristillisdemokraatit ovat olleet yhdessä rintamassa ja koemme, että meillä on siihen vahva pohja. Me voimme perustella sen hyvän elämän käsittein tai terveen järjen avulla, mutta on tärkeätä muistuttaa myös siitä perustasta, jolle tämän käsityksen ihmiselämän luovuttamattomasta arvosta laskemme. Se on tärkeätä, koska ihmisarvo ei kumpua tyhjästä. Ja ilman ihmisarvoa ei ole pian ihmisoikeuksiakaan. Viittaan filosofi Sirkku Hellstenin ajatukseen, jonka hän esitti teoksessaan Oikeutta ilman kohtuutta, pohdiskellessaan sitä, miksi samat arvot, jotka antoivat liberalistiselle yhteiskuntateorialle sen voiman ja joustavuuden, näyttävätkin nyt kääntyvän sitä itseään vastaan. Hän päätyi ajattelemaan, ettei liberalistinen yhteiskuntamalli toimi ilman sitä pohjaa, jolle se alun perin rakensi. Se oli rakennettu arvoille, jotka nousivat uskosta Jumalan olemassaoloon. Juuri se oli aikoinaan kiistaton perusta ajatukselle ihmisten tasavertaisuudesta ja vapaudesta.
Haluan sanoa sen ranskalaisen kirjailijan Bernanosin sanoilla Maalaispapin päiväkirjasta:
"Kristinusko oli päästänyt maailmassa irti totuuden, jota mikään ei enää voinut hillitä, koska se jo etukäteen oli sisimmässämme ja koska ihminen heti tunsi itsensä siinä: Jumala on lunastanut jokaisen meistä ja jokainen meistä on Jumalan veren arvoinen. Voit selittää sen niin kuin haluat, jopa järjellisellä kielellä – joka on kaikkein typerintä – se pakottaa sinut yhdistelemään sanoja, jotka räjähtävät pienimmästäkin kosketuksesta. Tuleva yhteiskunta voi aina yrittää istua niiden päälle. Ne polttavat altapäin, siinä kaikki."
Meidän pitää yhä antaa näiden totuuksien polttaa altapäin, antaa niiden vaikuttaa vallankumouksellisina ja maailmaa muuttavina voimina.
Hyvät puoluetoverit, kulunut kevät on ollut varsin monille raskas. Olemme keskustelleet itsemme uuvuksiin ideologiakeskustelun merkeissä. Olemme väärinkäsittäneet toisiamme, olemme suuttuneet ja leppyneet, täällä on peloteltu, valehdeltu, vakuutettu ja lohduteltu. En tiedä mitä vielä olisi sanomatta, tuskin mitään. Keskustelu on ollut kuitenkin tarpeellista ja arvokasta, sehän on vain paljastanut sen, että elämä ja asiat ovat vaikeita. On naiivia kuvitella, että kristillisen uskonkäsityksen inspiroima politiikka olisi helppoa ja yksinkertaista, että jossain olisi kirja, josta löytyisi valmis vastaus kaikkeen, meidän tarvitsematta nähdä vaivaa. Itse me joudumme päättämään kantamme vaikkapa Tobinin veroon ja ottamaan myös sen riskin, että menemme metsään. Hurskaus ei voi koskaan korvata asiantuntemusta, sanoi suuresti kunnioittamani ex-puheenjohtajamme Esko Almgrenkin puheenjohtaja-aikoinaan. Kunpa häntä olisi tuolloin kuunneltu enemmän. Tämä puolue olisi jo paljon pitemmällä, olisimme vaikuttaneet paljon enemmän, meidän keskuudessamme olisi paljon vähemmän hengellistä väkivaltaa ja ahdistelua, ja sitä myöten vähemmän särjettyjä sydämiä.
Lyöminen sattuu aina, Jumalalla lyöminen erityisen paljon – ainakin sitä, joka Hänet ottaa vakavasti.
Kristilliseen politiikkaan liittyy mielestäni yksi selvä jännite. Tavallisesti on tehtävä valinta, haluanko vaikuttaa asioihin, vai haluanko korkean uskonnollisen profiilin. Oma kokemukseni europarlamentista on se, että nämä kaksi eivät juurikaan esiinny yhdessä. Jos saarnaisin siellä, saisin epäilemättä tietyltä äänestäjäkunnalta kiitosta siitä, että "sisar antoi pasunan soida". Samalla olisin todennäköisesti pilannut mahdollisuuteni vaikuttaa, koska en kyennyt tekemään itseäni ymmärretyksi. Uskonnollinen kieli ei vakuuta siellä, missä asioista pitää päästä sopuun eri lailla ajattelevien kesken. Hyvät äänestäjät, siksi en voi kuin kehottaa, että kiinnitätte tähän huomion arvioidessanne työtämme. Päättäkää itse mikä on olennaista: oikeat sanatko vai aikaansaannokset.
Lopuksi haluaisin kertoa tarinan ehkäpä surullisimmasta lauseesta, josta olen koskaan kuullut. Muutama vuosi sitten työskennellessäni Kirkon ulkomaanavussa vierailin Brasiliassa tutustumassa katulasten ja slummien asukkaiden parissa tehtävään työhön. Matka herätti valtavan toivon. Masentavien lukujen vastapainoksi maailmalta löytyi ihmisiä, jotka tekivät kurjuudelle jotain, vieläpä onnistuen siinä.
Rähjäisellä slummialueella pikkulapsia hoidettiin ja ruokittiin puhtautta kiiltelevässä talossa; heidän isommille sisaruksilleen järjestettiin kouluopetusta ja vanhemmille ammattiopetusta. Nämä lapset saattoivat välttää katulapsen kohtalon varkaana tai huorana, koska heidän perheitään tuettiin siellä, missä ongelmat syntyvät, slummeissa.
Kristittyjen ylläpitämän keskuksen johtaja kertoi alkuvaikeuksista kirkkokuntien yhteistyössä. Kun katolilaisilta löytyi työhön tarvittavat tilat, toiset kristityt vierastivat isäntiä. Riideltiin jopa siitä, kuka saisi lukea ruokarukouksen. Ja nyt tulee se surullisin lause: "Ennemmin näen lasten kuolevan nälkään kuin katolilaisen siunaavan ruoan", joku sanoi. Mutta vuosien päästä tuo jääräpäinen unelma kristittyjen yhteistyöstä sittenkin toteutui, ja nyt se pelastaa ihmishenkiä.
Mikä sitten pehmensi sydämet yhteistyöhön?
Minä uskon, että se oli lasten hätä, joka oli jo niin suuri, että se huusi taivaaseen asti. Lopulta kai sitten korkealla maanpinnasta elelevät kristitytkin sen kuulivat. Ja ryhtyivät yhteiskunnallisesti aktiivisiksi.
Luulen, että Suomessa tarvittaisiin samanlaista heräämistä. Yhteiskunnallinen passiivisuus nousee tietystä elitismistä. Mutta ei täällä enää mene niin hyvin, että ihmisillä olisi varaa jättää yhteiskunnallista vaikuttamista muille. Olisi syytä tarkistaa, kuinka järkevää on halveksia politiikkaa ja sen kieltä. Politiikan sisältöjä saa ja pitääkin arvostella, se on demokratian tunnusmerkki, mutta itse politiikkaa, sitä ajatusta että päätämme yhdessä yhteisistä asioistamme, ei kyllä kannattaisi. Yhtälailla suurena elitisminä, jopa välinpitämättömyytenä, pidän sitä, jos hengellisyyden rima asetetaan puolueessa niin korkealle, että suuret puheemme jäävät pienuutemme vuoksi vain lämmittämään mieliämme, yltämättä koskaan teoiksi.
