Doping-skandaalin tekee erityisen vaikeaksi, että se on isku kansakunnan vaalimille lumenvalkoisille arvoille. Immateriaalisista arvoistahan urheilussa on kyse. Ei suinkaan pelkkä fyysinen terveys ole pelissä, kun valtio ja monet muut tahot tukevat urheilua. Urheilu saa ihmiset tuntemaan tunteita, jotka yhdistävät kansakuntaa, saavat kaunaiset naapurit tervehtimään toisiaan, takaavat monta helppoa keskustelunaihetta bussipysäkillä, luovat ainakin hetkittäisen vaikutelman elämän tarkoituksesta ja niin poispäin.
Kaiken kaikkiaan yksinäisyys ja tarkoituksettomuus vähenee, eikä sellainen voi olla näkymättä mielenterveystilastoissa ja yhteiskuntarauhassa. Vanhemmatkin suostuvat ikiliikkujiksi kuskatessaan lapsia harrastuksiin, taustalla toive välttää huono seura ja muut elämän karikot. Harmia ja mekkalaakin urheilu tietysti saa aikaan, mutta voittopuolisesti hyödyt ylittävät haitat.
Mitä siis tukea nyt, jos urheilu skandaalien myötä menettää tehonsa kosmisen tuskan lievittäjänä? Kuulin eräästä naisesta, joka oli sunnuntaina dopingkohusta niin pahoillaan, ettei saanut ruokaa kurkusta alas. Tunsin vilpitöntä myötätuntoa ja aloin miettiä korvaavia lähteitä metabolismin palauttamiseksi.
Sillä aikaa kun Veikkaus sekä kulttuuri- ja opetusministeriö suunnittelevat sopivia kansan tuntoja kohottavia avustuskohteita, pitäisikö kokeilunluontoisesti satsata lisää uskontoon? Yhtymäkohtiahan urheiluun on aika lailla. Sekin saa ihmiset hymyilemään toisilleen ja unelmoimaan paremmasta. (Ja jos tätä on vaikeaa uskoa, suosittelen käyntiä vaikkapa Tuomas-messussa – niillekin, joita Jumala hermostuttaa sisätiloissa.)
Selvyyden vuoksi pitäisi kuitenkin määritellä muutamia käsitteitä. Penkki- tai sohvaperunauskovaisen jokainen osaa kuvitella, mutta huippu-uskovainen ja kilpauskovainen, mahdollisesti myös uskonnollinen doping kaipaavat selvennystä. Jos joku keksisi testit tätä dopingia vastaan, voitaisiin ehkä nähdä vaihtoja kirkkojen valmennusjohdossa aina piispallista tasoa myöten. Korkean paikan leireillä olleita ei sentään tarvitse selittää – tiedättehän tämän painekammiossaan aikaa viettäneen lajityypin.
Vakavasti puhuen. Mitalit ja menestys ja niiden myötä ylläpidetyt unelmat ovat arvokkaita. Paljon arvokkaampaa voi kuitenkin olla, jos tämä häly voisi paljastaa meille jotakin itsestämme. Tunnetaanko Suomessa vielä armon, anteeksisaamisen ja puhtaalta pöydältä aloittamisen mahdollisuus? Voimmeko sallia sen toinen toisillemme? Jos joku katuu, saako hän ihmisoikeutensa takaisin? En voi kuvitella yhtään ihmistä, joka ei kipeästi tarvitsisi juuri tätä elämänsä turvaverkoksi.
Näinä päivinä sanat sinkoilevat. Kuulemme hyviä analyyseja, kyynistä puhetta, rehellistä puhetta, löysää puhetta, inhimillistä puhetta, vinoilua, ilkeilyä, paisuttelua, vähättelyä, vitsailua. Kuulemmeko armoa?
Uutislehti 100, Maaliskuu 2001
