Soiden käyttöä tarkasteltava myös menneen valossa (Helsingin Sanomat)

Vastineessaan (HS 10.12.) turpeen uusiutumista käsitelleeseen kirjoitukseeni Pertti Martikainen ja Jouko Silvola korostivat aivan oikein soiden merkitystä maailmanlaajuisessa hiilen kierrossa. Omassa artikkelissani (HS 5.12.) tilanpuute mahdollisti tältä osin vain pintapuolisen käsittelyn. Turvemaiden tärkeä rooli hiilen varastoina ja kasvihuonekaasujen pitoisuuksien säätelijänä on kuitenkin hyvin tiedossani. Sen vuoksi en ole ehdottamassakaan – toisin kun vastineen kirjoittajat antavat ymmärtää – mitään uusia toimenpiteitä kuten soiden kuivattamista vastauksena kasvihuoneilmiön voimistumiseen.

Martikainen ja Silvola kuvaavat onnistuneesti kaasunvaihtoa luonnontilaisilla soilla, mutta valitettavasti tällaista koskematonta suoluontoa on maassamme ja maailmanlaajuisesti vain osin jäljellä. Ihminen on manipuloinut soita jo kauan ja esimerkiksi Keski-Euroopasta suot on käytännössä hävitetty jo aikaa sitten. Suomessa alkuperäisestä suoalasta noin 60 prosenttia on kuivatettu metsänkasvatukseen, mikä on laaja-alaisin suoluontoa ja samalla myös niiden kaasuvaihtoa muuttanut toimenpide. Olisi suotavaa, että soiden muita käyttötapoja tarkasteltaisiin ainakin osin tätä perspektiiviä vasten.

Turvekeskustelu kaipaisi nyt mittakaavaa. Turpeen energiakäytön piirissä oleva pinta-ala on hyvin pieni verrattuna metsä- ja maatalouskäytössä olevaan suoalaan: pohjoisten turvemaiden kokonaisalasta turpeen korjuussa on alle 0,1 prosenttia ja Suomessakin vain noin 0,5 prosenttia. Turpeen poltosta syntyy kiistatta kasvihuonekaasujen päästöjä ilmakehään. Nykyisellään hiilen sidonta on kuitenkin maamme luonnontilaisilla ja metsätalouskäyttöön ojitetuilla turvemailla suuruudeltaan sitä luokkaa, että sen voidaan katsoa kompensoivan energiaturpeen poltossa syntyvät emissiot.

Vai voidaanko? Suotutkijan vastaus tähän ei liene sen pätevämpi kuin filosofinkaan, koska tässä kohden kyse on jo arvovalinnasta ja siitä miten saatua tietoa tulkitaan. Saman ongelman edessä olemme pohjimmiltaan kaikkien luonnonvarojen suhteen: onko meillä oikeus kajota ja puuttua luonnon mekanismeihin, ja missä määrin.

Martikaisen ja Silvolan mukaan leikitellään vakavalla asialla, jos lähdetään peukaloimaan kasvihuonekaasujen puskurijärjestelmiä, joihin myös suot kuuluvat. Jaan kirjoittajien huolen, mutta samalla totean, että näitä puskurijärjestelmiä on ihmisen toimesta jo radikaalisti ja peruuttamattomasti muutettu. Toivottavasti tutkijat ovat varoittaneet asiasta jo silloin kun meillä tehtiin maailmanennätys soiden ojittamisessa.

Itse en ole ehdottanut yhteenkään luonnontilaiseen suohon kajoamista, minkä vuoksi perustelin maatalouskäyttöön ojitettujen ja epäonnistuneesti ojitettujen soiden mahdollista energiataloudellista hyödyntämistä ekologisesti kestävin perustein. Olin hämmentynyt kirjoittajien mielipiteestä, jonka mukaan epäonnistunut ojitus häiritsee vain vähän suon perusolemusta, minkä vuoksi hukkaojitetut suot eivät olisi ongelma kasvihuonekaasupäästöjen kannalta. Kuitenkin Silvola itse kirjoittaa vuonna 1988 ilmestyneessä Suo-lehdessä (39: 27): "Ojituksen jälkeen suo ei enää ekosysteeminä ole suo, sillä suolle tyypillistä ilmiötä, orgaanisen aineen kertymistä ei tapahdu".

Poliittisena päätöksentekijänä joudun usein tekemään valintoja, en vain hyviksi ja huonoiksi katsomieni asioiden välillä, vaan liian usein huonojen ja vielä huonompien ratkaisujen välillä. Pitkällisen harkinnan jälkeen päädyin käsitykseen, jonka mukaan soiden energiataloudellinen käyttö, siltä osin kuin turvetta vuosittain uudistuu, on ekotaloudellisesti pienempi paha kuin kokonaan uusiutumattomien kivihiilen ja öljyn poltto. Johtopäätös edellytti myös soiden hiilitaseiden arviointia. Vastaavanlaista arviointia joudumme tekemään myös muiden energiaraaka-aineiden kuten esimerkiksi puun kohdalla.

Helsingin Sanomat, mielipide, Joulukuu 2000

Share Button

30.marraskuu 2000

22:00

0 kommenttia

Kommentoi!

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kommentti:
Nimi:
Sähköposti: