Järkyttävä ilo

Kahtena elämäni jouluna minua on siunattu vastasyntyneellä vauvalla. Ensimmäisellä kerralla esikoisen kanssa olin nuori filosofian opiskelija, ja joulu kului sen ihmettelyssä mitä on tapahtunut. Jouduin muuttamaan järjen maailmasta ruumiin maailmaan, sillä joku tarvitsi lämpöäni ja maitoani. Tajusin, miten perinpohjin fyysinen olento ihminen on. Se oli vastaansanomatonta ja järisyttävää.

Yhtä järisyttävää oli tajuta, ettei fyysisyydessä ole kaikki. Kun vauva alkoi kyetä suuntaamaan katsettaan, oli järkyttävää tajuta se ilon määrä, jonka kauneudenkokemus sai hänessä aikaan. Ymmärrän, jos maito tai syli tai niitä enteilevät emon kasvot saavat vauvan huitomaan, huohottamaan ja hymyilemään. Mutta kun asia, joka ei välittömästi liity fyysisiin perustarpeisiin, vaikkapa iloinen väri, voi räjäyttää ilon ihmiseen, se herättää äitiyteenkin vaipuneen filosofin ihmettelemään. Tätä kokemusta on lähes mahdotonta selittää tyydyttävästi sanoin. Se puhuu kuitenkin minulle siitä, että ilo on jollakin salaperäisellä tavalla totta. Se ei ole vain oppimisen tulosta. Se yksinkertaisesti on, ikään kuin nurkan takana ihmislasta odottamassa. Yllättävä, ansaitsematon lahja.

Uskon, että ilon olemassaolon pitäisi olla haaste filosofille siinä missä kärsimyksenkin olemassaolo on.

Olen alkanut uskoa, että ihmisen sisällä on tie, joka johtaa suoraan ulos hänestä itsestään. Jonnekin, joka ei liity biologisiin tai sosiaalisiin tarpesiimme. Tien päässä on jokin Muu, määrittelemätön, tuntematon, kaivattu.

Kristinusko nojaa ajatukseen, että tämä Tuntematon tuli ihmiseksi. Universumin Luoja syntyy pienen ihmisen hahmoon, kipuun, köyhyyteen ja syrjäytyneisyyteen, voidakseen saada sanottavansa luoduilleen perille. Suojautumattomana hän antautuu rakastamiensa ihmisten käsiin, sanoo: ota syliin tai tapa.

Ihmiset melkein kaikissa kulttuureissa ovat ymmärtäneet palvoa Luojan majesteettisuutta, saavuttamattomuutta ja korkeutta. Mutta Beetlehemin ja Getsemanen öiden jälkeen tuo ylittämätön osoittaa olevansa myös alittamaton. Maailmassa ei ole mitään niin vähäistä, etteikö se koskisi häntä.

Entä millainen olisi maailma, jos Palestiinaan ei olisi koskaan syntynyt tuollaista miestä?

En tiedä. Ehkä sellainen mies olisi keksitty – tai nainen, jos hänet pitäisi keksiä nyt. En muutenkaan tunne tarvetta kaunistella kristinuskon historiaa tai pelastaa sen mainetta. Silti ajattelen, että tämän miehen mukana maailmaan tuli jotakin luovuttamatonta.

Jotakin tapahtui ihmisen arvolle: lapsen arvolle, köyhän arvolle, sairaan arvolle. Lapsesta tuli esikuva, ei jaloissa pyörijä. Sairas ja vammainen ei ollut ansainnut kohtaloaan; hän ei kärsinyt edellisen elämänsä syntien tähden, ei esi-isiensä tai vanhempiensa rikosten tähden tai oman riettautensa tähden. Siksi häntä oli lupa auttaa – pelkäämättä rikkovansa elämän järjestystä tai puuttuvansa kohtalon lakiin. Se oli radikaali ajatus, joka on jättänyt pysyvät jäljet länsimaiseen kulttuuriin ja velkaannuttanut kaikki maailman humanistit tälle miehelle.

Hänen kerrotaan hämmästyttäneen aikalaisiaan parantamalla sairaita. Vähintään yhtä suuri lahja kuin terveys oli se ihmisarvon palautus, jonka yhteisön hylkäämä sai takaisin. Luojan kiitos, sen jäljet näkyvät vieläkin kulttuurissamme.

— –

Joulukylässä, kolme vuotta syntymänsä jälkeen, esikoiseni rallatteli isomummunsa vieressä. Isomummu, nyt jo meidät jättänyt, toppuutteli pienen riehumista: "Mitäs sitten lauletaan, jos sinä putoatkin sängystä maahan?" "Maa on niin kaunis", vastasi tyttäreni jouluilon huumassa.

Hiidenkivi, Joulukuu 2000

Share Button

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *