Eräs pakkomielle

Muutama päivä sitten keskustelin Jouko Turkan kanssa, joka otti puheeksi kolumnini. "En pitänyt", tuli tutulla, kumealla ja suorasukaisella tyylillä, "sinun pitäisi järkyttää ihmisiä, ei tyynnytellä ja saada niitä huokailemaan tyytyväisenä."

Muutenkin Turkka vihaa journalismia. Se on ihmiskunnan vastaista ja kuuluu kriminaalisuuden puolelle. Siitä on tullut mielikuvien vaihtokauppaa toimittajien kesken, ihmisistä välittämättä. Se on katkaissut yhteyden todellisuuteen ja estää meitäkin näkemästä asioiden yhteyksiä. Se luo osiinhajonnutta maailmaa, jossa ruokaansa syövä ei tajua seurauksia; sitä mikä kelluu Suomenlahdessa. Ja kolumnit: rakenteensa mukaisesti ne lähes järjestään asettuvat katselemaan taaksepäin. Näin ne antavat liian seesteisen ja asettuneen kuvan maailmasta. "Pitää katsoa raakaa maailmaa. Pitää osoittaa yhteyksiä."

Tietenkin protestoin, etteivät kaikki voi kuvitella järisyttelevänsä henkisiä mannerlaattoja Häpeän kirjoittajan tavoin, eikä hän voi odottaa toiselta samaa mitä vaatii itseltään. Mutta tunnistin silti ajatuksen ja myönsinkin: kyseessä on onnellisen lopun pakkomielle tai ainakin tottumus. Aivan huomaamatta se livahtaa puheeseen ja rakenteisiin. Ei tämä ollut ensimmäinen kerta, kun se tuli eteen.

Minulla on maailmankatsomus, jota en häpeä. Se on pelastanut minut epätoivosta. Siihen kuuluu luottamus, että perimmäinen totuus olemassaolosta on hyvyys ja että kaiken ristiriidan takana on rakkaus. Myönnän, että on maailmankatsomuksellista luksusta rohjeta kuvitella näin. Paneehan se eri valoon kaiken koetun, niin henkilökohtaiset tragediat kuin maailmalla kohdatut mielettömyydetkin. Näin vain sattuu olemaan, siinä ei ole mitään rehvasteltavaa, pikemminkin tunnen itseni pahasti velkaantuneeksi uskoni kohteelle.

Mutta tämäkö tekee ilmaisun äiteläksi, kun yritän avata suuni? Miksi tarinoissa aina käy samalla tavalla, miksi seesteinen loppu? Onko uskon tyypillinen sivutuote tottumus, kaava, jolla mankeloidaan kaikki joka asettuu tarkastelun alle? Eikä ole kyse siitä, onko aihe uskonnollinen vai ei. Puhun sitten mistä vain, olen vaarassa toistaa samaa rakennetta, joka on tuttu jo Hyvästä Paimenesta.

Jotakin tällaista edesmennyt tv-näytelmäkirjailija Dennis Potter ilmeisesti tarkoitti viimeiseksi jääneessä tv-haastattelussaan. Hän, joka myönsi olevansa monin sitein sidottu kristilliseen perintöönsä, lapsuuden lauluihin Jumalasta, halusi samalla rimpuilla ja ottaa etäisyyttä uskonnolliseen kulttuuriin. Siinä kulttuurissa häntä vaivasi tavaton sovinnaisuus ja seesteisyys. Oli kuin lääkettä olisi tarjottu ennen kuin haavaa oli edes havaittu, lopputuloksen ollessa turruttava. Ja hän halusi nähdä toisin: "Usko on minulle haava, ei lääke."

Näin näki myös ranskalainen filosofikirjailija Simone Weil. Teoksessaan Painovoima ja armo hän tekee eron kahdenlaisen ateismin välillä, josta toisen hän sanoo merkitsevän Jumala-käsitteen puhdistumista: "Uskonto lohdutuksen lähteenä on todellisen uskon este: siinä mielessä ateismi merkitsee puhdistumista. Minun tulee olla ateisti sillä olemukseni osalla, joka ei ole luotu Jumalaa varten." Ymmärrän, että hän puhuu uskonnosta, josta on tullut hyödyke, liiankin hyödyllinen. Häntä ilmeisesti vaivasi uskonnon tuotteistaminen: käyttötarkoitus selvitetty, sisältö kuoliaaksi selitetty.

"Se joka rakentaa elämänsä Jumala-uskonsa varaan, saattaa menettää uskonsa. Mutta joka rakentaa elämänsä itse Jumalan varaan, hän ei koskaan sitä menetä. Meidän on rakennettava elämämme sellaiselle perustalle, jota emme voi lainkaan koskettaa. Se on mahdotonta. Se on kuolema. Se meidän on tehtävä."

Kehtaako tässä siis enää puhua uskon lohdutuksesta? Jonkinlainen lohdutus mielessähän ja jonkin ikävän kaihertaessa ihminen silti lähtee etsimään sitä.

Enpä tiedä. Sitä mikä on vankasti totta, en pysty kieltämään; samalla kieltäisin itsenikin. Mutta Potter ja Weil mielessäni yritän tehdä sen varoen, päämäärää ja seurauksia toisiinsa sotkematta. Ollaan alueella, jossa automaattisesti ei tapahdu mitään mutta yllättäen voi tapahtua kaikki. Alueella, joka hurmaa ja kauhistuttaa.

Suokaa anteeksi, jos tämä oli liian onnellinen loppu.

Hiidenkivi, Syyskuu 2000

Share Button

31.elokuu 2000

21:00

0 kommenttia

Kommentoi!

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kommentti:
Nimi:
Sähköposti: