Räkää sääressä

Totean heti alkuun, että mieltymykseni miehiin ei ole syntynyt aivan tyypillisissä oloissa. Kävin poikakoulua. Tai siis melkein poikakoulua; genitaaliremppaa minulle ei ole tehty. Kuuluin Lahden Lyseon lukion neljän ensimmäisen naisylioppilaan joukkoon, ja mielelläni kuvittelen ettei muutama naisenalku vielä pystynyt turmelemaan poikakoulun aitoa tunnelmaa. Haluaisin myös uskoa, että me saimme autenttisen mahdollisuuden katsella miesten elämää melkein huomaamatta, kuin kärpäsenä katossa. Mutta tietenkään se ei ole kokonaan totta. Me naiset herätimme huomiota kaikella mitä teimme tai jätimme tekemättä, ja totta kai saimme siitä myös kuulla.

Kaikki eivät sitä kestäneet. Lukion alkaessa ensimmäisellä viikolla meitä oli viisitoista, viikkoa myöhemmin jo yli puolet oli lähtenyt.

Minulle ei tullut mieleenkään karata pois poikajoukosta. Eräs heistä oli jo vuotta aiemmin tehnyt minuun lähtemättömän vaikutuksen, kun seisoin kerran poikalyseon edessä liikennevaloissa. Takaani kuului raskasta kiroilua, käännyin, ja yhtäkkiä iso jätkä pyyhkii maassa hanskallaan farkunlahjettani selittäen, ettei hänen ollut tarkoitus sylkäistä räkälimppiään sääreeni. Olin niin hämmentynyt, etten valitettavasti muista räkijästä mitään – paitsi sen olennaisen: minulle hän oli sankari ja herrasmies, kaiken miehekkään vastuun ruumiillistuma. Yhtä hyvinhän hän olisi voinut muina miehinä antaa liman lillua ajatuksiinsa vaipuneen tytön lahkeissa.

Tämän tapahtuman herättämällä hellyydellä tulkitsin myöhemmin suurinta osaa poikakoulun arjesta; uskoni syvällä piilevään herrasmieheyteen oli luja. Karu kielenkäyttökään ei erityisemmin järkyttänyt, ja siellä pärjätäkseni opin kai aika pahaksi itsekin. Kaikkea en silti oppinut: koko lukioajan minulla oli lempinimi, jota olin hymyillen kantanut. Vasta vuosia myöhemmin punastuin postuumisti lukiessani yliopiston kirjastossa slangisanakirjaa.

Kehotus käteenvetämiseen oli poikakoulussa yleisin toivotus, kaikkien tervehdysten äiti, jolla kommentoitiin hyväntahtoisessa hengessä milloin mitäkin tekemisiä pitkin päivää. Sellaisesta tuli ennen pitkää minullekin spontaani, harmiton fraasi. Vielä vuosien ajan se lipsahdellessaan aiheutti kiusallisia tilanteita, ennen kuin opin kuulemaan lauseen normaaliväestön tavoin.

Lukion jälkeen seurasivat yliopisto-opinnot ja kahdeksankymmentäluku. Teoreettisen filosofian opiskelijat olivat yhä miesvaltaista sakkia, mutta teemat olivat jo toisesta maailmasta. Juuri kun olin oppinut ottamaan kaiken ilon irti siitä, että olin erilainen, nainen, silloinen feminismi todisti että erot ovat vain asenteellisen kasvatuksen tulosta. Jo vauvoja kohdellaan eri tavoin: tytöille leperrellään, poikia pomputetaan. Lapsia saatuani tuo oli helppo osoittaa vääräksi. Lirkuttelin samat jutut, annoin samat lelut, mutta aivan erilaista jälkeä syntyi. Poika yksinkertaisesti heitti nuken nurkkaan ja alkoi kruisailla vaunuilla siinä missä tyttöni pukivat ja riisuivat nukkea.

Yhdeksänkymmentäluvulla pohdittiin miehen kriisiä. Suomalaisen miehen kurjuuskuvailusta tuli sosiologinen hitti. Miehillä ei ollut intuitiota. He ajattelivat kaavamaisesti. He eivät osanneet käsitellä tunteitaan. Seksin hienomotoriikasta he eivät ymmärtäneet mitään. He olivat eksyksissä. He pukeutuivat surkeasti. He haisivat.

Jos niin olisi puhuttu mistä tahansa vähemmistöistä, etnisistä ryhmistä, kokonaisista roduista tai vaikkapa eläimistä, olisi syyllistytty jo kuolemansyntiin. Naisista puhumattakaan – sitä ei uskaltanut edes ajatella. Mutta puolesta ihmiskuntaa sai sanoa, mitä ikinä huvitti.

Mies-naiskeskustelun piirteet alkoivat harmittaa minua yhä enemmän. Enää en tiennyt olinko enemmän pahoillani miehen puolesta vai omasta puolestani. Jostakin minuun oli tullut alkukantainen tarve tuntea kunnioitusta miessukupuolta kohtaan. Eikä pelkästään sitä yhtä miestä, rassukoiden joukosta seulottua poikkeusyksilöä kohtaan vaan miestä yleensä. Syyt siihen ovat puhtaasti nautinnollisia.

Tässä suhteessa nollakymmen voisi olla kivaa aikaa. Jokin heiluriliike on tasaantunut. Sukupuolten keskinäinen kunnioitus voi olla haavoja parantavaa ja aiheuttaa ihanan kierteen, josta seuraa yhä lisää kunnioitusta.

Loppukohotus: Myöhemmin kuulin myös naapurissa sijaitsevasta yhteiskoulusta löytyneen ennenkuulematonta herrasmiesmäisyyttä. Tuon sekakoulun kasvatti oli tyttöystävänsä kanssa elokuvissa. Kun poika huomasi neidon päästäneen äänettömän mutta valitettavan aromirikkaan pierun, hän välittömästi otti vastuun tapahtuneesta, pelasti tyttönsä maineen ja kunnian päästämällä itse erityisen äänekkään version.

Mitä miehiä!

MG, Elokuu 2000

Share Button

31.heinäkuu 2000

21:00

1 kommenttia

  1. Päivitysilmoitus: Tutustu parisuhdekolumneihini! | Eija-Riitta Korhola

Kommentoi!

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kommentti:
Nimi:
Sähköposti: