Saumat repeilivät, valo loisti?

Alkukeväästä kuulin europarlamentissa hätkähdyttävän puheen. Vain kerran aiemmin, Kalkutassa Äiti Teresan talossa, muistan selvästi kokeneeni saman omituisen tunteen: oli pakko vilkaista vaistomaisesti seiniin, kestävätkö ne kuulemaansa vai repeilisivätkö saumaukset sanotun paineaallosta. Oli aivan pakko tarkistaa oliko kaikki arkisesti paikallaan ja olisiko valo normaali. Mistä tällainen tunne tulee, en tiedä. Ehkä joistakin voimakkaista unista, ja niihin on taas saattanut vaikuttaa eräs rakkaaksi tullut runonsäe unkarilaiselta Janos Pilinszkyltä:

Ja silti joskus astuu sisälle joku / ja yhtäkkiä kaikki mitä on, avartuu. / Yhdet kasvot ovat kylliksi, jonkun läsnäolo, / ja tapetit alkavat vuotaa verta.

Ulkoasianvaliokunnan vieraana oli ugandalainen kuuden lapsen äiti, Angelina Acheng Atyam, vuoden 1998 Unicefin ihmisoikeuspalkinnon saaja ja Saharov-palkinnon saajaehdokas viime syksyltä. Atyam oli perustamassa kolmisen vuotta sitten Concerned Parents Assosiation -järjestöä, joka edustaa tuhansia lapsensa menettäneitä perheitä Ugandassa. Sotilaiksi ryöstetyt lapset pakotetaan Lord´s Resistance Armyn (LRA) riveihin taistelemaan Ugandan hallitusta ja Sudanin vapautusarmeijaa vastaan. Uskonnollisen fanaatikon Joseph Konyn johtaman LRA:n riveissä taistelevista sotilaista 80 % on ryöstettyjä lapsia. Atyam järjestöineen työskentelee sen puolesta, että arviolta 10 000 ryöstettyä lasta saataisiin vapautettua ja että kansainvälinen yhteisö kiinnittäisi enemmän huomiota lapsisotilaisiin. Yhteensä maailmassa arvioidaan olevan noin 300 000 alle 18-vuotiasta lasta aseellisissa konflikteissa yli 30 maassa.

Hänen oma tyttärensä ryöstettiin lokakuussa 1996 yhdessä 139 muun tytön kanssa näiden ollessa koulussa. Lähes neljään vuoteen lapsesta ei ole kuulunut mitään. Atyam tietää, että nuoret tytöt otetaan yleensä sotilaiden seksiorjiksi – niin luultavasti myös hänen tyttärensä. Toiset lapset pakotetaan kantajiksi tai tappamaan toisiaan ja aikuisia. Vastaanhangoittelevat ammutaan.

Tiedettiin, että Atyamin järjestö on tehnyt aktiivista työtä kansalaisten ja hallituksen parissa saadakseen aikaan sopimuksen lasten vapauttamisista ja vaikuttakseen yleiseen mielipiteeseen. Joku paikallaolijoista kysyi, miten järjestö toimii ja mikä sen poliittinen sanoma on.

"Me emme ole poliitikkoja. Sanomamme on ehdoton anteeksiantamus ja sovinto", pudotti Atyam pomminsa, "me olemme ehdottomasti antaneet anteeksi. Me voimme kääntää uuden sivun, sen teemme elävien lasten vuoksi."

"Minä olen odottanut yli kolme vuotta, jotkut vanhemmat vielä kauemmin", hän jatkoi. "Olemme väsyneitä sotaan, lapsemme tarvitsevat paremman elämän. He haluavat Jumalan antamat oikeudet, he haluavat olla oikeita lapsia. Meillä kehitysmaissa ei ole varaa sotaan, siihen me olemme liian köyhiä."

Atyam on oikeassa. Afrikka on sodista uuvuksissa. Suurvaltojen välisten jännitteiden päättyminenkään ei merkinnyt rauhan aikaa Afrikalle. Kylmä sota oli tuonut maanosaan niin paljon järjestäytynyttä väkivaltaa, että vaikutukset kestävät sukupolvien ajan. Afrikkalainen yhteiskunta on jo tottunut siihen, että sotiminen on ammatti. Enää ei voi sanoa muuta kuin että sodan yleisin syy on sota. Koston kierre jatkuu.

"Kostosta sanoisin, että me emme voi heittää petrolia palavaan tuleen, olisimme muuten samanlaisia kuin he. Me olemme ihmisiä, jotka voivat sanoa tämän, koska me olemme olleet tuskan keskipisteessä."

Lopuksi Angelina Acheng Atyam kiitti meitä, eurooppalaisia tukijoitaan: "Te olette voimamme lähde. Kiitos, että olette rinnallamme. Siunattuja ovat rauhantekijät." Me ulkoasiain valiokunnan jäsenet katsoimme maahan, nieleskelimme ja häpesimme, ainakin minä.

Hiidenkivi, Kesäkuu 2000

Share Button

31.toukokuu 2000

21:00

0 kommenttia

Kommentoi!

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kommentti:
Nimi:
Sähköposti: