Kadun mutten myönnä

Viime kesänä Paavo Lipponen sai minut lankeamaan pari kertaa kielen viettelyksiin. Vaaliyön jälkeen tulosta arvioinut aamuäreä pääministeri piti yllättäen kristillisen läpimenoa asiana, joka "ei lupaa hyvää naisen asemalle Euroopassa". Tiedotusvälineet pyysivät kommenttiani: niinpä suosittelin iltapäivälehdessä "hänen ylimielisyydelleen logiikan ja aatehistorian kurssia" ja telkkarissa tulin kutsuneeksi hänen puheitaan "urosvetoisen poliittisen koneiston narskutukseksi". Se ei ehkä ollut minulta aivan reilua. Lipponenhan on niitä harvoja poliitikkoja, jotka ovat harrastaneet filosofiaa ja aatehistoriaa. Ja, pakko sanoa, joskus sen myös huomaa – vaikkei tuona aamuna.

Mutta kun minua niin harmitti.

Yritin miettiä mahdollisia syitä tähän kummalliseen lausuntoon. En keksinyt muuta kuin kristillisdemokraattien esittämän veromallin, ja senkin väärinymmärrettynä. Sen yksi idea oli taata perheille, joissa syystä tai toisesta vain toinen on ansiotyössä, vähän kohtuullisempi veroprogressio. Nykyinen malli olettaa automaattisesti perheeseen kaksi tulonsaajaa. Kyse ei olisi ollut paluusta vanhaan yhteisverotukseen, jossa molempien tulot laskettiin yhteen, ja progressio kasvoi. Tämä malli olisi toiminut päinvastoin: yhden tulot jaettaisiin kahteen ja veroprogressio laskisi. Lisäksi kyse oli vain vaihtoehdosta, jonka saisi halutessaan valita. Ketään ei pakotettaisi, ei edes johdateltaisi, nyrkin ja hellan väliin.

Ja vaikka tämä houkuttelisikin naisia tai miehiä jäämään välillä kotiin opiskelemaan tai lapsia tai omaista hoitamaan, mitä pahaa siinäkään olisi? Tämä on aivan kummallinen yhteiskunta, kun elävään ihmiseen satsaamista arvostetaan niin vähän. Ja sen todella näkee suomalaisesta ilmapiiristä: kaduilla, kodeissa, kouluissa.

Osoitanko nyt kuitenkin Lipposen puheet tosiksi tuuppaamalla naisia kotiin? Ikinä en myönnä. Toivon vain enemmän toimivia vaihtoehtoja perheiden elämäntilanteiden mukaan. Joskus tuntuu, että demarit tietävät liiankin hyvin puolestamme mikä on parasta. Se tieto kannattaisi välillä päivittää.

Muutaman vuoden kokemuksesta tiedän, että kotiäidin tai -isän työ on uskomattoman vaativaa ja kohtuuttoman aliarvostettua. Mutta mitään en arvosta urallani niin paljon. Mitään en ole vähempää katunut, ja luultavasti mistään en ole myöhempiä vaiheita ajatellen yhtä paljon hyötynyt.

Sitä paitsi, lasten kanssa oli myös luvattoman hauskaa. Muun muassa silloin kun kissoille allerginen kolmivuotiaani tuli arvokkaan näköisenä tiedustelemaan, voiko hän edes piirtää kissan. Olin läkähtyä nauruun, taas kerran.

Alueuutiset, Toukokuu 2000

Share Button

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *