Blogi

31.tammikuu 2000 - 22:00

Pelottava ajatus

Jo yli puolen vuoden ajan olen odottanut, milloin minulle alkaa tapahtua. Tuleeko se asteittain vai onko siinä joitakin selviä kynnyskohtia, joita tajuaa ylittävänsä? Voiko se tapahtua kokonaan itseltä salaa vai alkaako jossakin vaiheessa aavistella jotain? Tuleeko kuvotuksen hetkiä, tasapainottelua syyllisyydentunteen ja itsensä väistelyn välillä?
Odotan milloin valta alkaa turmelevan työnsä, ja miksi maailmassa minä olisin poikkeus? En tarkoita, että uskottelisin omaavani kovin suurta valtaa. Mutta olen nähnyt vaikka kenen sairastuvan valtaan – eivätkä he kaikki suinkaan ole poliitikkoja. Piispat ja rukouksella kaatajat sairastuvat valtaansa siinä missä toimittajatkin, sananvallan käyttäjät. Nämä ovatkin ehkä lohduttomin ryhmä. Pahinta on kun sairastuu huomaamattaan: ei edes ota lukuun sitä mahdollisuutta, että vallan vahtikoirakin voisi humaltua vallastaan.

Yksi reitti turmeltumiseen on alkaa kirjoittaa tai puhua mielessään yleisö, jonka aplodeja odottaa. Ihminen on jo silloin luovuttanut pois jotakin vapaudestaan ja lahjomattomuudestaan. Verbaalisesti lahjakas ihminen, jossa ei ole merkkiäkään melankoliasta, on haikeaksi tekevä näky. Rehellisen ihmisen rakenteellinen melankolia nousee siitä tietoisuudesta, että oikein valituilla sanoilla voisi ostaa tuonkin puolelleen – mutta ei voi kun ei tahdo. Luulen että poliitikot, kolumnistit ja saarnamiehet ovat tässä suhteessa yhtä kiusattuja.

Toinen vallan turmelus alkaa vääristävistä peileistä. Jokainen ihminen tarvitsisi toisessa ihmisessä peilin, joka heijastaa rehellisesti omaa käytöstä. Vallan kahvassa olevan ihmisen lähietäisyydeltä nämä suorat peilit katoavat helposti. Alaiset ja muut lähelläolevat lopettavat kriittisen ääntelyn jo oman etunsa tähden. Vaikeneminen ei ole aina tietoista laskelmointia. Valtaapitävien lähellä olevien ihmisten olemukseen vain tulee helposti jotakin uutta, jotakin henkistä päkiäastuntaa ja sisäisen lakeijan esiinnousemista. Olkaa siis armollisia vallan turmelemille – ongelma ei ole yksin heidän.

Mistä valta voisi saada oikeutuksensa? Mikä maailmassa voisi nostaa toisen ihmisen toisen käskijäksi? En keksi muuta oikeutusta kuin että se, jolla on valtaa, käyttää sitä heikoimpien hyväksi.

Usein valta ei ole oikeutusta saanutkaan, ihmiskunnan historia on vallankumousten historia. Ja silti kaikki vallankumoukset lopulta epäonnistuvat. Vallankumous syö lapsensa kun entisistä kumoajista tulee uusia vallanpitäjiä.

Tunnen vain yhden kumouksen, jonka tekijä piti linjansa; ei rakentanut uutta valtaa kumoamansa vallan tilalle. Jeesus kieltäytyi systemaattisesti käyttämästä valtaa ihmisiin; missään ei ole merkkiäkään pakottamisesta. Tosin hänet tapettiin, ja seuraajia onkin jo kiusallisempaa luonnehtia. Hengellisillä markkinoilla valtataistelu on usein armoton, ja käytetty ase kovin mahdollinen, Jumala.

Muutama vuosi sitten kuusivuotias tyttäreni yritti selittää nelivuotiaalle pikkuveljelle, mitä tarkoittaa että Jumala on kaikkivaltias. ”Jos se haluu oman Fedja-setä-kirjan, se saa sen. Jos se haluu oman kirjoituspöydän, se saa sen. Mitä vaan se haluu, se saa sen.” Kirjoitin tuon hiljaa ylös enkä raaskinut puuttua keskusteluun. Ajattelin, että joskus kun ikää karttuu, voitaisiin puhella siitä onko näin. Suhteessa ihmiseen ei ehkä pidä paikkaansa, että mitä vaan Jumala haluu, se saa sen. Hän luopui paljosta vallasta, kun loi ihmisen, joka on vapaa. Aivan ilmeisesti hän haluaisi, etten sairastuisi valtaan -– mutta ei tule estämään sitä. Pelottava ajatus. Itse tässä on pidettävä varansa.

Suomalaisen kirjallisuuden lehti Hiidenkivi, helmikuu 2000

Share Button