22. Rebecca
Kesälomalta palattuani syksyllä 2001 ensimmäinen uutinen oli järkyttävä. Ystäväni Rebecca oli kaatunut portaissa, taittanut niskansa ja halvaantunut. Kaikkialta, kokonaan. Nyt hän makasi sairaalassa ja pystyi kommunikoimaan vain silmiään räpäyttämällä. Oli sydäntäsärkevää kuulla tämä uutinen. Me emme mitenkään käsittäneet tämän tarkoitusta, emme edes yrittäneet.
Rebecca ja hänen miehensä Paul tekivät vuosia lähetystyötä Afrikassa. Nyt heidän kutsumuksensa on toimia Euroopassa ja rakentaa samalla mannertenvälisiä yhteyksiä. Heidän kauttaan olen tutustunut lukuisiin kristittyihin valtiomiehiin ja diplomaatteihin, ja yhteistyömme on konkreettista ja toimivaa.
Siitä yhteistyöstä ovat esimerkkinä eurooppalaiset rukousaamiaiset, joita vuosittain järjestetään parlamentissa. Eurooppalaisia poliitikkoja ja valtiomiehiä on kokoontunut yhteen ilmapiirissä, joka taatusti poikkeaa tavallisesta poliittisesta kokouksesta. Sille aamiaiselle kokoonnutaan olemaan heikkoja ja monin tavoin avun tarpeessa.
Kesän alussa Rebecca oli kertonut minulle elämänsä raskaimmasta ajanjaksosta. Kun hän aikoinaan odotti kuopustaan, lääkärit suosittelivat aborttia, sillä lapsi olisi vakavasti sairas ja koko odotusaika pitäisi viettää yhdellä kyljellä maaten. Tuli mitä tuli, elämä on lahja, sanoi Rebecca ja kieltäytyi abortista. Mutta tuntui kuin vankeudelta vain maata paikallaan pahinta peläten.
Kun terve poika syntyi, lääkärikin totesi nähneensä elämänsä ensimmäisen ihmeen. Nyt tuo poika on parikymppinen terve mies. Ja Rebecca jälleen vankilassa, pahemmassa kuin ikinä osasi kuvitella. Hänellä on ollut hirvittävät kivut, kuin kidutusta, räpytti Rebecca silmillään. Painajaisia, joita ei voi edes kuvailla. Lukuisia leikkauksia. Edistysaskelia, takaiskuja. Uusia leikkauksia. Uusia kipuja, pahoinvointia. Koko vuoden olemme seuranneet sähköpostiraportteja, joita Paul on vaimonsa tilanteesta kirjoittanut. Joskus ne ovat olleet pettyneitä ja masentuneita, joskus toiveikkaita. Rebeccan kärsimys on kulkenut mukana koko vuoden, olemme saaneet häneltä itseltäänkin lyhyitä terveisiä Paulin kautta.
Rebecan surullisten uutisten jälkeen tuli yhä kauheampia suru-uutisia. Syyskuun yhdentenätoista päivänä lensin Brysseliin Oslosta, jossa olin ollut seuraamassa Norjan vaaleja ja sisarpuolueen menestystä siellä. Kun olin ehtinyt työhuoneelleni, STT:n tekstiviesti kello 16.02.49 kertoi lentokoneen törmänneen pilvenpiirtäjään New Yorkissa. Toisen koneen näin suoraan CNN:n uutislähetyksessä. Vei ehkä noin puoli tuntia, kun parlamentti määrättiin tyhjennettäväksi. Oli tullut tieto useammasta kaapatusta koneesta, ja Bryssel iskun kohteena ei ollut kokonaan poissuljettu, varsinkin kun NATOn päämaja sijaitsi siellä.
En saanut unta seuraavana yönä. Tieto loukkuun jääneistä ihmisistä tuntui niin todelliselta, jossakin loukossa kipunsa vankilassa niin kuin Rebeccakin. Nousin kirjoittamaan yöllä kolumnia, joka piti seuraavana päivänä jättää lehteen. Aihehan meni joka tapauksessa uusiksi.
Kun vajaa puoli vuotta iskun jälkeen menin Washintoniin rukousaamiaiselle, tilaisuus poikkesi voimakkaasti vuotta aiemmasta, presidentti Bushin debyytistä. Eisenhowerin ajoista lähtien vuosittain pidetty tapahtuma, joka huipentuu aamiaistilaisuuteen presidentin seurassa, kokoaa paikalle poliitikkoja ympäri maailmaa ja on ollut luonteeltaan hyvinkin kansainvälinen. Tällä kertaa koko ohjelma oli rakennettu syyskuun tapahtumien ympärille, kansallisiin tunnelmiin. Toisaalta luulen ymmärtäneeni, mutta samalla huoli alkoi kasvaa. Ongelma eivät olleet yksittäiset esitykset vaan kokonaisuus, joka syntyi. Paikalla oli ihmisiä joka maanosasta, ja maista joissa on koettu vaikeita inhimillisiä tragedioita: Indonesiasta, Intiasta, Sudanista, Bangladeshistä. Mutta oli kuin mikään muu ei olisi merkinnyt kuin New York syyskuussa 2001. Jäin miettimään, miksi on niin, että jonkun kohdalla kärsimys avaa ihmisen sydämen kaikelle maailman hädälle ja jonkun toisen kohdalla se kääntää katseen sisäänpäin.
Rebeccalle on vuoden aikana tapahtunut paljon. Olen varma, että joskus tuhannet ihmiset tulevat lukemaan Paulin ja Rebeccan merkillisen tarinan. Viime kesänä Rebecca taantui äkisti, ja todettiin että iso leikkaus olisi välttämätön. Ainoa mahdollinen paikka olisi Lontoossa. Viikkoa ennen Lontooseen lähtöä selvisi, ettei belgialainen vakuutus kattaisi kuluja maan ulkopuolella. Lontoon sairaala tarvitsi 40 000 dollaria etumaksua ennen kuin Rebecca voitiin ottaa edes sisään. Kolmessa päivässä ystävät Euroopasta, Pohjois-Amerikasta, Latinalaisesta Amerikasta ja Afrikasta olivat saaneet rahat kasaan. Viimeisen leikkauksen jälkeen Rebecca on kyennyt jälleen puhumaan. Hän voi istua, pitää lasia kädessään, ja häntä kuntoutetaan. Nyt hän odottaa malttamattomana pääsyä pyörätuoliin, jonka hän on etukäteen ristinyt Armon tuoliksi. Viime viikolla tätä urheaa naista kauan seurannut psykologi kysyi Rebeccalta: ”Mikä on salaisuutesi?”
Harhakoston harha
Muutama vuosi sitten olin Intiassa, jossa meille muukalaisille neuvottiin erikoista liikennekäyttäytymistä. Jos joutuu onnettomuuteen tai näkee sellaisen, pakoon vain oikopäätä, paikalle ei pidä jäädä selvittelemään tai auttamaan. Ohje tuntui pöyristyttävältä.
Perustelut olivat kuitenkin vastaansanomattomat. Seuralaisemme kertoi, että vastikään yksi lapsi oli jäänyt bussin alle. Raivostunut väkijoukko halusi välitöntä kostoa ja toteutti sen polttamalla seuraavat seitsemän paikalle tullutta bussia kuljettajineen. Koska et voi tietää, onko autonmerkkisi, ihonvärisi tai lähestymissuuntasi sattumoisin kohtalokas, paras kun pakenet henkesi edestä.
Taustalla on maailmankäsitys, jossa vääryys tapahtuu ikään kuin kosmisella näyttämöllä. Tekijä, tapahtuneen syistä puhumattakaan, sinänsä on sivuseikka – tärkeintä on että tapahtunut rikos saa hyvityksen. Aivan kuin jossain olisi vaaka, joka on heilahtanut väärään asentoon ja se on heti palautettava uhrilla.
Voimme kai vain onnitella itseämme siitä, että olemme solmineet yhteiskuntasopimuksen, joka merkitsee mm. rangaistusten siirtymistä harkinnan päähän. Välittömästä kostonhimosta vapautetussa kulttuurissa voidaan asiallisesti pohtia, kuka teki mitä ja ketä pitää rangaista. Tämä merkitsee oikeusturvaa itse kullekin.
Terrorismin maailmassa on ilmeinen vaara palata siihen henkiseen tilaan, jossa vaaditaan vaistomaista ja välitöntä kostoa. Ne suuntautuvat yleensä viattomiin ihmisiin, ovat tekijöinä sitten terroristit tai heidän toimiinsa vastaavat suurvallat. Ellei tekijää löydetä, umpimähkäisestä kostosta ei ole poliittiseksi ratkaisuksi. En näe mitään muuta rakentavaa ratkaisua kuin ne ikävystyttävät entiset: politiikan demokraattiset prosessit.
Yhtä hankalaa dilemmaa on vaikea välttää. Aseistaan luopuvaa rauhantekijää on palkittava, mutta terrorismista ei saa palkita. Miten määritellä rajat? Miten estää, etteivät ne, jotka ryhtyvät poliittisiin prosesseihin terroriin turvautuneiden tahojen kanssa, tee tahtomattaan tyhjäksi nollatoleranssia? Jos maailma oppii, että terrorin harjoittaja voi nousta varteenotettavaksi osapuoleksi ja saa palkaksi poliittista vastuuta, onko se kutsu: tämä toimii?
Lensin tiistaina Norjan vaalien jälkeen Oslosta Brysseliin. Vierustoverini, populistista Edistyspuoluetta äänestänyt mies selaili lehteä ja pulputti: "Nämä poliitikot eivät tee mitään, suu vain käy blaa-blaa-blaa." Tunnustin olevani yksi heistä.
Brysseliin tultua työpäivä katkesi kesken, kun europarlamentti tyhjennettiin varmuuden vuoksi mahdollisen terrorin varalta. Seurasin kodissani uutisia ja olin helpottunut, että vaikka ulkoministeri Powell vakuutti USA:n etsivän tekijät vastuuseen, hän samalla varoitteli välittömän koston mielialoista.
Ajattelin, että toivottavasti maailmassa säilyvät demokraattiset välineet, silläkin uhalla että joku kuulee vain sanat blaa-blaa-blaa.
Uutislehti 100, 13. syyskuuta 2001
Jos kaipaat pinnallisempia pohdintoja, lue tarina siitä miten suora hammasrivi vei kompetenssin
