14. luku Somistaja

Jos haluan piinata itseäni, soitan Jouko Turkalle. Aina ei ole ollut niin. Joskus keskustelut hänen kanssaan ovat pelkkää iloa, etupenkillä istujan onnentunnetta kun pääsee mukaan kovaan vauhtiin. Turkka tapetoi maailman sanoilla, joita nauttisin mielin määrin. Sellainen verbaalinen lahjakkuus ja tarkka näkökyky ovat yhdistelmä, joka saa minut kiitolliseksi elämästä ja olemassaolosta.

Paitsi kun hän haukkuu. Sitä varten joudun kovettamaan itseni jo etukäteen, koska olen säälittävän herkkää tekoa.

Mieheni ja minä tutustuimme Turkkaan, kun tein tv-ohjelmaa samalle kanavalle. Turkka ei tv:tä katso kunhan vilkaisee omansa pois. Mutta Ylähuone tuli hänen ohjelmansa jälkeen vai oliko päinvastoin? Oli jäänyt koukkuun ja huomasi aivan oikein, että ääneni on surkea. Koulutti minut mölisemään oikein, minkä osasinkin parin viikon ajan.

Paskiainen olen ollut siitä lähtien, kun minusta tuli meppi. Paradoksaalisesti syy ei ole siinä, että olisin muuttunut, vaan siinä etten tehnyt niin. Kun vielä mietin ja emmin ehdokkuutta, Turkka moitti epäröintiäni. Hän muistutti, että oli sentään kirjoittanut minusta erääseen apurahahakemukseen suosituksen, joka oli skandaalimaisen blanco: suosittelen E-R Korholaa kaikkeen, mihin hän pyrkii. Tämä taas tapahtui, koska olin opettanut häntä käyttämään tekstinkäsittelyohjelmaa. Turkalle foorumi oli se ratkaiseva juttu. Sinua kuullaan, jos olet siinä asemassa, hän sanoi. Voit sanoa ääneen sen, mikä on tärkeätä.

Minun olisi pitänyt puhua rasismia vastaan, oikein korottaa ääneni, mutta onneton sainkin paikan ympäristövaliokunnasta, joka tunnetusti ylityöllistää meppinsä. Kun nyt nimeni esiintyy milloin jätteenpolton, milloin turpeenpolton yhteydessä, jokainen julkinen esiintyminen on Turkalle henkilökohtainen loukkaus ja ruudin tuhlausta. Tuo suuri humanisti ei jaksa uskoa, että Korhola meni Eurooppaan polttolaitosten päästörajoja vahtimaan. En tosin mennytkään, mutta jos se muu ei näy julkisuudessa, se ei Turkalle riitä. Hän haluaa kunnon räyhäämistä ja järjestelmän haastamista. Yritin vänistä hänelle, että olenhan sentään jotakin rasismista kirjoittanut ja luin muutaman pätkän kolumneistani. Sellaisesta ininästä hän suuttui vain lisää: "Olet epäaito paska, pelkkä somistaja, saatana!" Pidin luuria etäällä korvasta, kun hän huusi tuon ja paljon muutakin. Minua melkein itketti, mutta samalla riemastuin hänen somistaja-sanastaan niin paljon, että aloin kirjoittaa lausetta ylös. "Tämän lempeämmin en voi sinulle puhua!"

Jouko Turkan pitkiä vuodatuksia kuunnellessa on eduksi, jos on lukenut Dostojevskin tuotannon. Muuten voisi erehtyä luulemaan, että mies puhuu sekavia. Dostojevskin lailla hän harhailee syrjäpoluiksi luulluille reiteille, levittää juonen pitkin maita ja mantuja, ja kuitenkin ällistyttävällä tarkkuudella kokoaa kaikki polut yhteen. Rakastettava nero.

Puhuu hän joskus itsestäänkin, asiaa ja vierestä. Kerran valitteli, kun ei hiusmallistakaan enää voi päätellä miehen luontoa. Kahdeksankymmentäluvulla joka jätkällä oli permanentti, ja silloin hän todella oli jotakin kaljuksi ajeltuine päineen. "Ja nyt ne saatana on kaikki samanlaisia eivätkä ollenkaan muista, miten ne silloin piippasivat hiuksiaan."

Ai miksikö soitan ja otan pettyneen miehen vihat niskaani kerta toisensa jälkeen? Ensinnäkin se on terveellistä; hänhän on oikeassa. Osaan kyllä puolustautuakin: en ole hän, en näe kuin hän, miksei itse julista. Mutta Turkka ei armoa tunne, ei itseään eikä ketään muutakaan kohtaan maailmassa. Toisekseen näin kerran vakavan unen, jossa hänen nimensä mainittiin. Heräsin sydän jyskyttäen ja tiesin: soitettava on.

Eräs pakkomielle

Muutama päivä sitten keskustelin Jouko Turkan kanssa, joka otti puheeksi kolumnini. "En pitänyt", tuli tutulla, kumealla ja suorasukaisella tyylillä, "sinun pitäisi järkyttää ihmisiä, ei tyynnytellä ja saada niitä huokailemaan tyytyväisenä."

Turkka vihaa journalismia. Se on "ihmiskunnan vastaista ja kuuluu kriminaalisuuden puolelle". Siitä on tullut mielikuvien vaihtokauppaa toimittajien kesken, ihmisistä välittämättä. Se on katkaissut yhteyden todellisuuteen ja estää meitäkin näkemästä asioiden yhteyksiä. Se luo osiinhajonnutta maailmaa, jossa ruokaansa syövä ei tajua seurauksia, sitä mikä kelluu Suomenlahdessa. Ja kolumnit: rakenteensa mukaisesti ne lähes järjestään asettuvat katselemaan taaksepäin. Näin ne antavat liian seesteisen ja asettuneen kuvan maailmasta. "Pitää katsoa raakaa maailmaa. Pitää osoittaa yhteyksiä."

Tietenkin protestoin, etteivät kaikki voi kuvitella järisyttelevänsä henkisiä mannerlaattoja "Häpeän" kirjoittajan tavoin, eikä hän voi odottaa toiselta samaa mitä vaatii itseltään. Mutta tunnistin silti ajatuksen ja myönsinkin: kyseessä on onnellisen lopun pakkomielle tai ainakin tottumus. Aivan huomaamatta se livahtaa puheeseen ja rakenteisiin. Ei tämä ollut ensimmäinen kerta, kun se tuli eteen.

Minulla on maailmankatsomus, jota en häpeä. Se on pelastanut minut epätoivosta. Siihen kuuluu luottamus, että perimmäinen totuus olemassaolosta on hyvyys ja että kaiken ristiriidan takana on rakkaus. Myönnän, että on maailmankatsomuksellista luksusta rohjeta kuvitella näin. Paneehan se eri valoon kaiken koetun, niin henkilökohtaiset tragediat kuin maailmalla kohdatut mielettömyydetkin. Näin vain sattuu olemaan, siinä ei ole mitään rehvasteltavaa, pikemminkin tunnen itseni pahasti velkaantuneeksi uskoni kohteelle.

Mutta tämäkö tekee ilmaisun äiteläksi, kun yritän avata suuni? Miksi tarinoissa aina käy samalla tavalla, miksi seesteinen loppu? Onko uskon tyypillinen sivutuote tottumus, kaava, jolla mankeloidaan kaikki joka asettuu tarkastelun alle? Eikä ole kyse siitä, onko aihe uskonnollinen vai ei. Puhun sitten mistä vain, olen vaarassa toistaa samaa rakennetta, joka on tuttu jo Hyvästä Paimenesta.

Jotakin tällaista edesmennyt tv-näytelmäkirjailija Dennis Potter ilmeisesti tarkoitti viimeiseksi jääneessä tv-haastattelussaan. Hän, joka myönsi olevansa monin sitein sidottu kristilliseen perintöönsä, lapsuuden lauluihin Jumalasta, halusi samalla rimpuilla ja ottaa etäisyyttä uskonnolliseen kulttuuriin. Siinä kulttuurissa häntä vaivasi tavaton sovinnaisuus ja seesteisyys. Oli kuin lääkettä olisi tarjottu ennen kuin haavaa oli edes havaittu, lopputuloksen ollessa turruttava. Ja hän halusi nähdä toisin: "Usko on minulle haava, ei lääke."

Näin näki myös ranskalainen filosofikirjailija Simone Weil. Teoksessaan Painovoima ja armo hän tekee eron kahdenlaisen ateismin välillä, josta toisen hän sanoo merkitsevän Jumala-käsitteen puhdistumista: "Uskonto lohdutuksen lähteenä on todellisen uskon este: siinä mielessä ateismi merkitsee puhdistumista. Minun tulee olla ateisti sillä olemukseni osalla, joka ei ole luotu Jumalaa varten." Ymmärrän, että hän puhuu uskonnosta, josta on tullut hyödyke, liiankin hyödyllinen. Häntä ilmeisesti vaivasi uskonnon tuotteistaminen: käyttötarkoitus selvitetty, sisältö kuoliaaksi selitetty.
"Se joka rakentaa elämänsä Jumala-uskonsa varaan, saattaa menettää uskonsa. Mutta joka rakentaa elämänsä itse Jumalan varaan, hän ei koskaan sitä menetä. Meidän on rakennettava elämämme sellaiselle perustalle, jota emme voi lainkaan koskettaa. Se on mahdotonta. Se on kuolema. Se meidän on tehtävä."

Kehtaako tässä siis enää puhua uskon lohdutuksesta? Jonkinlainen lohdutus mielessähän ja jonkin ikävän kaihertaessa ihminen silti lähtee etsimään sitä.

En tiedä. Sitä mikä on vankasti totta, en pysty kieltämään; samalla kieltäisin itsenikin. Mutta Potter ja Weil mielessäni yritän tehdä sen varoen, päämäärää ja seurauksia toisiinsa sotkematta. Ollaan alueella, jossa automaattisesti ei tapahdu mitään mutta yllättäen voi tapahtua kaikki. Alueella, joka hurmaa ja kauhistuttaa.

Suokaa anteeksi, jos tämä oli liian onnellinen loppu.

Hiidenkivi, syyskuu 2000

Jos tämä oli mielestäsi turhaa name droppingia, lue tarina toisenlaisesta ystävästäni

Share Button

29.marraskuu 1999

22:00

0 kommenttia

Kommentoi!

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kommentti:
Nimi:
Sähköposti: