Ympäristöpolitiikka kohti muuta päätöksentekoa

Jos poliittisen retoriikan suhde fyysiseen todellisuuteen olisi havaittua tuntuvampi, ympäristöjärjestöissä elettäisiin nyt toiveikkaita aikoja. Vappuna voimaantullut Amsterdamin sopimus edellyttää, että ympäristönsuojelu on sisällytettävä kaikkiin Euroopan unionin politiikkoihin ja toimintaan. Samalla sopimus lisää asiaan vihkiytyneen unionin toimintakykyä ja vahvistaa sen asemaa. Uusi ympäristökomissaariehdokas Margot Wallström on juuri luvannut, että ympäristö säilyy myös tulevien maailmankauppaa koskevien WTO-neuvottelujen sydämessä. Parlamentin suurimmaksi puolueeksi noussut Euroopan kansanpuolue
EPP (kristillisdemokraatit ja Eurooppa-demokraatit) on puolestaan vaatinut tiukempia toimenpiteitä, joilla ympäristölainsäädännön noudattaminen
varmistettaisiin.

Voitonriemuun ei silti vielä ole aihetta. Julistusten vääntäytyminen
käytännöksi tapahtuu vaivoin. Euroopan ympäristökeskuksen uusimman raportin mukaan EU:n harjoittama ympäristöpolitiikka ei ole onnistunut parantamaan ympäristön laatua. Kasvihuonepäästöjen ennustetaan lisääntyvän Kioton
sopimuksesta huolimatta. Eurooppalaisia ympäristöjärjestöjä edustava European Environmental Bureau (EEB) muistutti kesällä, että lisääntyvä liikenne, energiankulutus ja maatalouspolitiikka ovat tehneet sinänsä hyvien ympäristölakien saavutukset tyhjiksi. Uusimman IPCC:n (The Intergovernmental Panel on Climate Change) mukaan monet nykyisin tiheästi asutetut alueet uhkaavat muuttua ympäristön- ja maankäytön muutosten seurauksena elinkelvottomiksi.

Syy ympäristöpolitiikan jähmeyteen liittynee politiikan perinteeseen.
Ympäristökysymyksiin suhtaudutaan politiikan piirissä liiaksi
yhteiskuntatieteiden viitekehyksestä käsin, verbaalisesti ratkaistavana linjakysymyksenä – ikään kuin luonto kuuluisi taivuteltavissa olevien sopimusosapuolten joukkoon. Meillä on hämärtynyt ajatus luonnosta ns. kovana tosiasiana, jolla voisi olla pakottavaa vaikutusta.

Viimeaikaiset tiedot ilmaston lämpenemisestä ovat huolestuttavia. Puiden vuosirenkaista, jäätiköistä ja järvien pohjasedimenteistä kerätty tieto osoittaa, että päättyvä vuosisata on ollut lämpimin ajanjakso viimeisten vuosituhansien aikana. 90-luku on puolestaan ollut lämpimintä aikaa maapallolla koko sinä ajanjaksona, jona lämpötiloja on systemaattisesti mitattu, ja viime vuosi on ollut kaikista mitatuista vuosista toistaiseksi lämpimin. Trooppiset vuoristojäätiköt sulavat yli 40 metrin vuosivauhdilla, ja Jäämeren jääpeitteen on havaittu kutistuvan. Globaalien sääilmiöiden
kuten El Niñon esiintymistiheys on viime vuosina selvästi lisääntynyt.

Osa muutoksesta voidaan selittää luontaisilla tekijöillä, kuten auringon säteilymäärissä tapahtuvilla vaihteluilla tai tulivuoritoiminnan vähenemisellä. Tutkijoiden enemmistö on kuitenkin päätynyt pitämään lämpötilan nousua paljolti ihmisen aikaansaannoksena. Lämpötilaa nostavat erityisesti fossiilisen hiilen poltosta vapautuvat kasvihuonekaasut, joista tärkein on hiilidioksidi. Jatkossa ihmistoiminnasta aiheutuvat ympäristövaikutukset tulevat globalisaation myötä kattamaan yhä uusia alueita.

Globaalit ongelmat vaativat globaaleja ratkaisuja. Tässä suhteessa Euroopan unionin rooli on keskeinen. Miniatyyrisen näpertelyn sijasta EU:n tulisikin jatkossa käyttää huomattava osa voimavaroistaan kansainvälisten ympäristöuhkien torjumiseen. EU:sta tulee kehittää ympäristöunioni, jonka toimintakenttänä on koko maapallo.

Ympäristömuutosten syiden ja seurausten verkko muodostaa kokonaisuuden, jonka ratkaisemiseksi tarvitaan niin luonnontieteellistä, yhteiskunnallista, poliittista, taloudellista kuin teknillistä osaamista. EU:n viidennessä puiteohjelmassa (1998 – 2002) on tätä kokonaisvaltaisuutta korostettu erinomaisella tavalla.Ohjelman tuottama tieto tulisikin hyödyntää unionin poliittisessa päätöksenteossa. Tarvitaan poliitikkoja, jotka ymmärtävät vaatia sitä. Muussa tapauksessa kunnioitettava satsaus
tietoon jää turhaksi.

Puheenjohtajakautenaan Suomella on erityinen vastuu pohjoisia alueita koskevista ympäristöasioista. Niiden tulee jatkossa olla yhä näkyvämpi osa Pohjoisen ulottuvuuden teemaa. Ilmastomuutosta ajatellen pohjoiset seudut ovat avainasemassa, sillä näille alueille ennustetaan muuta maapalloa 2 – 3 kertaa suurempaa lämpötilojen nousua. Pohjoisten alueiden myös tiedetään reagoivan ympäristömuutoksiin tavallista herkemmin, ja niiden palautuminen
on hidasta.

Ympäristön kannalta puheenjohtajakauden varsinainen haaste on
ympäristöpolitiikan linkittäminen muuhun päätöksentekoon. Jos Suomi todella onnistuu siirtämään ympäristökysymyksiä niiden ghetosta kohti muuta politiikantekoa, saavutus on historiallinen. Saksa ei vielä uskaltanut, uskaltaako Suomi?

Ilta-Sanomat, vapaa sana, 25.08.1999

Share Button

24.elokuu 1999

21:00

0 kommenttia

Kommentoi!

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kommentti:
Nimi:
Sähköposti: