Rauhan nimi on kehitys

Demokratiaa ei voi syödä – mutta ei voi ruokaakaan, ellei sitä ole oikeudenmukaisesti jaossa. Kirsti Lintosesta tuntuu vaikealta ajatus neuvotella yhteistyösopimuksia maitten kanssa, jotka eivät pohdi johtajien vastuunalaista käyttäytymistä tai piittaa siitä, miten he kohtelevat omia kansalaisiaan. Tästä syystä Suomen kehitysyhteistyöpolitiikan linja on tiukka: Suomi ei tue niitä maita, jotka eivät osoita kiinnostusta kansalaistensa ihmisoikeuksiin ja demokratiaan.

"Ainakin Suomen kaltaisen maan, jonka resurssit ovat pieniä, täytyy pitää tarkasti kiinni siitä, että meillä on selvä arvonäkökohta. Se tarkoittaa silloin sitoutumista arvoihin, demokratian ja ihmisoikeuksien tukemiseen. Eli Suomi satsaa laatuun."

"Mitä järkevää yhteistyötä voisi tehdä silloin, kun rutiköyhät maat käyttävät varallisuutensa sotimiseen? Niin kuin esimerkiksi Etiopia ja Eritrea, tai Kongo, jossa on resursseja, mutta jossa johto ei ole piitannut pätkääkään kansalaisten turvallisuudesta. Tai Angola, jossa sisällissota ei ota millään päättyäkseen, koska toisella sodan osapuolella on öljytulot, toisella timanttitulot", Kirsti Lintonen luettelee.

Puute raamitetaan etniseksi konfliktiksi

Monissa kriiseissä konfliktien syyt ovat selvästi nähtävissä. Ne johtuvat Lintosen mukaan hyvin pitkälle juuri siitä, että kansalaisilla ei ole ruokaa, väkiluku on kasvanut nopeasti, ympäristö on mennyt niin huonoon kuntoon, ettei se yksinkertaisesti tuota enää sitä mitä ennen, ihmisillä ei ole sananvaltaa, ja johtajat eivät pysty jakamaan valtaansa.

"Tämä sama malli toistuu Afrikassa. Usein kyseessä ovat pienet maat, joissa on ollut nopea väestönkasvu ja joissa hallitus ei satsaa kansaan vaan aseisiin. Sellaiset raamitetaan helposti etniseksi konfliktiksi, mutta loppujen lopuksi kyse on elintilasta ja mahdollisuuksista. Näissä maissa resurssit on jaettava koko kansalle eikä vain johtajalle. Suomi ei voi olla myötävaikuttamassa siihen, että jokin valtio voisi käyttää kaikki rahansa aseisiin ja sitten pyytää meiltä apua. Niiden on osoitettava vastuu oman maan kehityksestä."

"Minusta on tärkeä nähdä, että vastuu kehityksestä on valtion johdolla; heidän pitää sitoutua siihen, että kaikilla heidän kansalaisillaan alkaa mennä paremmin. Kehitysyhteistyö on tietyissä tapauksissa koitunut pelkästään johdon tueksi. Se ei ole sitä kehityspolitiikkaa, mitä me haluamme harjoittaa."

Mutta jos maan johto osoittaa halukkuutta muutokseen, yhteistyölle avautuvat mahdollisuudet: "Se on positiivista ehdollistamista. Jos positiivisesta kehityksestä on antaa näyttöä, me satsaamme entistä enemmän sellaiseen valtioon. Apu vastaavasti vähenee, jos ei ole näyttöä sitoutumisesta näihin arvopäämääriin", Lintonen linjaa.

Ennaltaehkäisy monin verroin halvempaa kuin rauhaanpakottaminen

Vaikuttaa ilmiselvältä, järkeenkäyvältä. Kirsti Lintonen on kuitenkin tottunut siihen, että kehitysyhteistyön merkitystä täytyy osata perustella suomalaisille. Ja sen hän mielellään tekeekin. Lintosen mukaan kyse on voimakkaasti siitä, että maailmaa hahmotetaan kokonaisena, yhtenä maailmana.

"Ja että hahmotetaan myös pitkällä tähtäimellä tätä omaa intressiämme, eikä pelkästään lyhyellä tähtäimellä. Siitä syntyy näkökulma niin sanottuun laajaan turvallisuuteen. Kysymys on siitä, että pidetään huoli ihmisestä, ruokaturvasta, tuetaan demokratiaa ja katsotaan, että elinmahdollisuudet ovat olemassa. Tämä kaikkion sitä, mikä vahvistaa inhimillistä turvallisuutta ja ehkäisee konflikteja. Totta kai tällainen kehitys on myös Suomen etu. Rauhan nimi on kehitys."

Kysymys on myös rahasta. Ongelmien ennaltaehkäisy olisi monin verroin halvempaa kuin kriisien jälkikäteen selvittely. "Se mitä maailmalla nyt tehdään on äärettömän kallista puuhaa: konfliktinhallintaa, rauhaanpakottamista, rauhanturvaamista – verrattuna siihen että ongelmia sitoudutaan ehkäisemään ennalta."

Mutta silloin näkökulma on todella pitkä, Kirsti Lintonen myöntää. Hänellä on kuitenkin syytä optimistisuuteen, sillä viime vuosina kehitysyhteistyön asema osana Suomen ulkopolitiikkaa on vahvistunut ja turvallisuuspolitiikan käsite on laajentunut. Suuri työvoitto saavutettiin, kun ulkoministeriön organisaatiouudistuksessa poliittisen, kauppapoliittisen ja kehitysyhteistyön aluetoiminnot yhdistettiin.

"Aikaisemmin kehitysyhteistyötä on vaivannut irrallisuus; maailmaa on parannettu toisaalla, ja muita ulkosuhteita, kauppa- ja turvallisuuspolitiikkaa, on hoidettu toisaalla. Tänä päivänä olemme yhdistäneet kehitysyhteistyön poliittisiin aloitteisiin ja kauppapoliittisiin aloitteisiin, ja nimenomaan sitä kautta yritämme hakea koherenssia."

Demokratiaa parempaakaan ei ole

Yhteistyöhön pyritään siis sellaisten valtioiden kanssa, jotka sitoutuvat rauhaa ja turvallisuutta edistäviin arvopäämääriin. Mutta entä jos näin ei ole; jos valtio ei taivu minkäänlaisen poliittisen ja taloudellisen ehdollistamisen edessä? Syntyykö iso kunnottomien valtioiden takapiha, turvallisuusuhka maailmalle?

"Onhan meillä näitä hylkiövaltioita. Kansainväliselle yhteisölle se on äärettömän vaikea paikka. Eihän silloin jää muuta kuin humanitaarinen apu. Pikku hiljaa on vain yritettävä saada läpi näissäkin maissa toisenlainen linja. Demokratisoituminen ja vapautuminen voi tapahtua myös sisältäkäsin, sitä ei aina hallitusten välisellä tasolla saada aikaan."

Entä jos joku kyseenalaistaa Suomen asettamien ehtojen oikeutuksen? Miksi Suomen pitäisi olla opettamassa maailmalla, kuinka pannaan asiat kuntoon, eletään ihmisiksi ja rakennetaan demokratiaa?

"Ehkä tähän voisi vastata matalalla profiililla: tähän päivään mennessä demokratiaa parempaakaan ei ole löytynyt. Jos sanotaan, että ihmisten pitäisi itse saada päättää omista asioistaan, niin vastaamme että juuri siitähän on kyse: että kansa saisi äänensä kuuluville", Lintonen vastaa.

Hän kertoo, että myös EU:n piirissä on ollut ongelmia avun ehdollistamisen kanssa; sitä ei tehtäisi aina mielellään. Mutta ehdollistaminen on tehokasta, jos sopimuksista pidetään kiinni, hän jatkaa.

"Suunnittelun on oltava kunnossa, samoin tarkan evaluoinnin. Ihmisoikeuskysymyksiä on pidettävä esillä. Tärkeitä tuen kohteita ovat maan media, parlamentti, kansalaisyhteiskunnan vahvistaminen, paikallishallinnon kehittäminen. Se on myös erittäin vaikeata ja vie kauan aikaa."

Kansakunnan rakentumisprosessi on on pitkä tie:"Monet vapautusliikkeiden entiset johtajat myöntävät, että taistelu itsenäisyyden puolesta on huomattavasti helpompaa kuin yrittää saada maatalous kuntoon ja yhteiskunta toimimaan."

Siksi tuen on oltava myös kärsivällistä, hän painottaa. Maita ei pidä panna boikottiin liian nopeasti: "Emmehän me voi boikotoida neljää viidesosaa koko maailmasta."

Tavarantoimituksesta tietotaitoon

Aasian viimeaikaiset tapahtumat osoittavat, että globalisaatiossa on kyse muustakin kuin rahan liikkeestä. Taloustiikereiden yhteiskunnalliset puutteet tulivat selvästi esiin. Investointien ja infrastruktuurien lisäksi tarvitaan toimivaa demokratiaa, hyvää hallintoa, turvallisuutta, varallisuuden oikeudenmukaista jakoa ja sosiaalista turvaverkkoa. Ilman näitä tekijöitä talouskriisit voivat heiluttaa maita estotta ja suistaa ne syvään kriisiin.

"Globalisaatiosta pystyvät hyötymään vain sellaiset maat, joiden oma talous on kunnossa. Mutta siinä joutuvat valtavan vaikean tilanteen eteen ne kehitysmaat, jotka sinnittelevät yhden tuotteen varassa. Haluamme olla mukana kansainvälisessä työssä, jotta köyhimmät eivät marginalisoituisi kokonaan."

Viime vuosikymmenistä on otettu paljon opiksi. Kehitysyhteistyö on muuttanut painopistettään tavarantoimituksesta koulutukseen ja tietotaitoon.

"Mutta haluan korostaa, ettei kehitysyhteistyö ole mikään tavoite sinänsä. Tavoitehan on se, että nämä yhteiskunnat toimivat oikeudenmukaisella tavalla ja pystyvät itse selvittämään omat asiansa, ottamaan vastuun omasta kehityksestään."

Niin kuin kehitysyhteistyö, ei demokratiakaan ole mikään taikasana. Sen toimiminen vaatii aitoa kansalaisyhteiskuntaa – ja aikaa sellaisen kehittymiseen. "Demokratia on hidasta ja kallista, ja se vaatii jokaiselta panosta. Ei monipuoluevaaleista ole mitään iloa, ellei yhteiskunnassa ole avoimuutta antaa kansalaisyhteiskunnan kehittyä."

Tästä syystä kansalaisjärjestöjen työ osana ulkoministeriön rahoittamaa kehitysyhteistyötä on Lintosen mukaan ratkaisevan tärkeätä. "Nimenomaan siksi että kansalaisyhteiskunta tämän yhteistyön myötä vahvistuisi."

Miten ehkäistä konflikteja?

Afrikka lukuisine konflikteineen tarjoaa monta näkökulmaa kehitysyhteistyön suunnitteluun. "On oltava selvillä avun poliittisista vaikutuksista: apu voi olla vahingollistakin, mutta sillä voidaan saada paljon hyvää aikaan jos se on hyvinsuunniteltua."

Varoittavana esimerkkinä Lintonen mainitsee Somalian, jonka vaiheista Helsingin yliopiston valtio-opin laitoksella on syntynyt mielenkiintoinen tutkimus.

"Nopeasti lisääntyneellä väestöllä ei enää ollut elinmahdollisuuksia, puut oli hakattu, viljelymaa käytetty loppuun. Konflikti oli ilmeinen, sillä väestöllä ei ollut muuta toimintamallia kuin taistella elintilastaan."

Sisällissota alkoi Somaliassa vuoden 1990 lopussa, mutta väkivaltaisuudet yhteiskunnassa olivat alkaneet jo kymmenkunta vuotta aiemmin. Jälkeenpäin ajatellen kansainvälisen yhteisön olisi pitänyt ymmärtää kytevän väkivallan ja vaaran merkit, mutta niin ei tapahtunut. Sitävastoin kehitysapu virtasi maahan käytännöllisesti katsoen siihen saakka kun kapinalliset valloittivat Mogadishun. Avun suuri määrä – tuolloin 47 % maan bruttokansantuotteesta – saattoi jopa pahentaa ongelmia.

Somalian esimerkki opettaa monta seikkaa, joita voidaan pitää konflikteja ehkäisevän avun kriteereinä: Apu on kohdennettava niin, että se koituu kaikkein huono-osaisimpien hyväksi. Ympäristöongelmien aiheuttamat kriisit pitää osata ennakoida. Apua ei tule antaa niin, että se kiihdyttää taistelua luonnonvaroista. On opittava tunnistamaan ne yhteiskunnat, jossa väkivallan riski liittyy valtion harjoittamaan terroriin. Avun kanavoinnissa on otettava huomioon, ettei se pönkitä epädemokraattisia valtarakenteita. Avun ehdollistamisella voidaan estää tiettyjen ryhmien sortoa ja korruptiota.

Suomi on ollut kehitysmaa

Lintonen nimeää maailmalta myös rohkaisevia esimerkkejä.

"Eteläisen Afrikan tilanne on ollut äärimmäisen mielenkiintoinen. Politiikka sidottiin Suomessa tuolloin mukaan suhteisiin; meillä tuettiin vapautusliikkeitä ja apartheidin vastaisia toimia. Nimenomaan kansalaisjärjestöt olivat aktiivisia, sitten vasta lähdettiin mukaan poliittisesti. Ne välineet, joita käytimme, olivat poliittisia ja taloudellisia. Tulos näyttää lupaavalta."

Suomi on itsekin ollut kehitysmaa, Kirsti Lintonen muistuttaa. Hänen sukupolvensa muistaa vielä riistaudit, tuberkuloosit ja puutostaudit, jotka ovat tyypillisiä kehitysmaiden vaivoja. Meillä otettiin vastaan tukea Maailmanpankilta ja Unicefilta, vielä silloinkin kun kuusikymmentäluvulla itse aloimme antaa tukea Afrikkaan.

"Minun sukupolveni tietää vielä, mitä on todellinen puute. Suomen kaltaisella maalla pitäisi olla sympatiaa kehitysmaita kohtaan – mutta miksi meillä ei ole sitä tämän enempää?"

(Artikkeli teoksessa Keskellä konflikiaVaihtoehtoja maailman jäsentämiseen, toim. Jari Kivistö ja Pirjo West. Ilm. toukokuussa 1999.)

Artikkeli teoksessa Keskellä konfliktia – vaihtoehtoja maailman jäsentämiseen, Toukokuu 1999

Share Button

30.huhtikuu 1999

21:00

0 kommenttia

Kommentoi!

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kommentti:
Nimi:
Sähköposti: