Vapauttakaa köyhät ja kipeät

Voiko maassa, jossa yli 85 % väestöstä kuuluu luterilaiseen kirkkoon, olla puoluetta joka varaisi itselleen yksinoikeuden kristillisyyteen? Ehdottomasti ei voi. Aivan kuten vihreät eivät voi solmia erityissopimusta luonnon kanssa, että tämä myhäillen seuraisi juuri heidän politikointiaan, eivät kristilliset voi varata Luojaa samaan tarkoitukseen. Vaalityöhön ei sen enempää uskoa kuin sen kohdetta pidä sotkea, kyse on liian pyhistä asioista.

Mitä sitten tarkoitetaan, kun puhutaan kristillisestä tai kristillisdemokraattisesta puolueesta. Miksi se pitäisi erikseen mainita?

Minä ymmärrän sen näin: Arvojen, sitoutumisen ja intohimon tähden. Veltossa, latteassa ja intohimottomassa ajassa näille voisi olla käyttöä.

Vaikka politiikassa ei tarvita saarnoja eikä uskonnollista kieltä, siellä kaivataan julkista keskustelua arvoista ja oikeudenmukaisuudesta, sekä siitä mille ne perustuvat. Läpinäkyvä ja avoin arvojen tunnustaminen on reilua; esimerkiksi siksi, että itsensä ja muiden pettäminen on silloin astetta vaikeampaa.

Yksi esimerkki keskeisestä, perustavanlaatuisesta arvosta, joka on noussut kristillisen maailmankuvan pohjalta, on käsitys luovuttamattomasta ihmisarvosta. Se ei perustu yksilön menestykseen vaan jokaisen synnynnäiseen tasavertaisuuteen. Ajatuksen voisi muotoilla myös näin: köyhä, kipeä tai vammainen ei ole syyllinen kohtaloonsa. Häntä ei pidä rangaista elämän varjopuolelle joutumisesta eikä häntä pidä jättää sinne yksin.

Tämä saattaa tuntua itsestäänselvyydeltä, mutta eri kulttureissa ja ihmiskunnan historiassa se ei todella ole ollut sitä. Aikoinaan tämä ajatus oli niin radikaali, että se kirjattiin ylös neljään evankeliumiin. Oli totuttu ajattelemaan, että esimerkiksi sairas tai vammainen kärsii omista tai vanhempiensa rikkomuksista. Hän oli yhteisönsä syntipukki, joka piti eristää, ei niinkään auttaa. Se ihmisarvon palautus, joka pari tuhatta vuotta sitten lausuttiin, oli niin käänteentekevä, että tekisi mieleni puhua etiikan kopernikaanisesta vallankumouksesta.

Mutta jos katsotaan maailmaa tänään, tuntuu että yhä edelleen köyhää tai kipeää pidetään kurjuuteensa syypäänä. Meidän yhteiskunnassamme arvot kovenevat, sairaat joutuvat taistelemaan hoidostaan, rikkaat rikastuvat ja köyhät köyhtyvät. Vielä selvemmin kurjistuminen näkyy kehitysmaiden kohdalla. Ajattelen etenkin niitä – noin kolmasosaa maailman väestöstä -, jotka elävät köyhyysrajan alapuolella.

Köyhyyttä on joskus verrattu sotaan: sekin ottaa vankeja, sekin tappaa. Ero on vain siinä, että köyhyyden aiheuttama kuolema on hidas, ja uhri itse leimataan syypääksi.

Olisi osattava ajatella riittävän pitkälle. Pitkällä tähtäimellä Suomen ja suomalaisten etu ei asetu kehitysmaiden etua vastaan. Sitoutuminen yhteiseen hyvinvointiin meillä ja muualla on ainoa mahdollinen tulevaisuusvisio, sillä kasvava elintasokuilu on suurimpia uhkatekijöitä maailmassa. Tiedämme hyvin, miten paljon halvempaa olisi vaikuttaa etukäteen kehitykseen kuin yrittää korjata jälkikäteen virheitä.

Unicefin tuoreimman raportin mukaan esimerkiksi kaikkien maailman 7-11-vuotiaiden lasten saaminen kouluun vaatisi saman verran lisää rahaa kuin minkä euroopplaiset käyttävät vuodessa jäätelöön tai yhdysvaltalaiset kosmetiikkaan. Maailman epäoikeudenmukaisuuden tasaaminen, meillä ja muualla, on kiinni poliittisesta tahdosta, Siksi siihen on etsittävä poliittisia ratkaisuja.

Kristityn vastuu, Huhtikuu 1999

Share Button

31.maaliskuu 1999

21:00

0 kommenttia

Kommentoi!

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kommentti:
Nimi:
Sähköposti: