Täsmennys tunnustuskirjoihin

“Ennemmin näen lasten nääntyvän nälkään kuin katolilaisen lukevan ruokarukouksen.” Metodistipappi, jonka tapasin  Brasiliassa, kuvaili miten kovan työn takana käytännön ekumenia voi olla. Tuo lause oli masentavin, jonka hän oli eläessään kuullut.

Työskennellessäni Kirkon Ulkomaanavussa kävin joku vuosi sitten tutustumassa katu- ja slummien lasten parissa tehtävään työhön. Matka Brasiliaan herätti valtavan toivon. Masentavien lukujen vastapainoksi maailmalta löytyi ihmisiä, jotka tekevät kurjuudelle jotain, vieläpä onnistuen siinä.

Rähjäisellä slummialueella pikkulapsia hoidettiin ja ruokittiin puhtautta kiiltelevässä talossa; heidän sisaruksilleen järjestettiin kouluopetusta ja vanhemmille ammattikursseja. Nämä lapset voivat välttää katulapsen kohtalon varkaana tai huorana, koska heidän perheitään tuetaan siellä missä ongelmat syntyvät, slummeissa.

Keskuksen johtaja kertoi alkuvaikeuksista kirkkokuntien yhteistyössä. Kun katolisilta löytyi työhön tarvittavat tilat, toiset kristityt vierastivat isäntiä. Riideltiin jopa siitä kuka saisi siunata ruoan. Viimein jääräpäinen unelma toteutui, ja nyt tuo ekumenia pelastaa ihmishenkiä.

Kun ajattelen sanaa ekumenia, mieleeni tulevat juuri nämä lapset Brasiliassa. Heidän hätänsä pakotti kristityt yhteen. Samalla tiedän, että monesta uskovaisesta ekumenia kuulostaa uhkaavalta. Se herättää vierautta, turvattomuuttakin, mielikuvia turtuneista ja intohimottomista virkamieskristityistä, jotka Jumalansa ja rakkautensa kauan sitten unohtaneina matkustelevat maailmalla ikäviä mietintöjä laatimassa. Rakastavatko edes Jeesusta? Lukeutuvatko ekumeenikot selkärangattomiin, jotka suhtautuvat kirkkonsa opetukseen niin välinpitämättömästi, että kompromissien tekeminen on vaivatonta?

Olen saanut tavata toisenlaisia ekumeenikoita. Suhde omaan tunnustukseen on sitoutunut, into ja rakkaus paistaa läpi. Heillä on syy ekumenialle: kärsivien palveleminen.

Ja heidän oppiinsa sisältyy nöyrä uskonkappale, joka kuuluu seuraavasti: “Uskon tähän lujasti. Mutta uskon myös, että joissakin kohdin olen todennäköisesti perusteellisesti erehtynyt. Armo riittää silloinkin.”

Entä jos tuo todella lukisi kirkkojen tunnustuksissa? Hengelliset mannerlaatat järkkyisivät. Ihmiset tarvitsisivat toisiaan.

Kirkko ja kaupunki, heinäkuu –98

Share Button

12.heinäkuu 1998

05:26

0 kommenttia

Kommentoi!

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kommentti:
Nimi:
Sähköposti: