Kevään tuoksu tehtahasta

Kevään tuoksu tehtahasta

TERVE, AIKA REMONTIN JA NOUSUN /
TEHTAITTEMME SEKÄ SY­DÄNTEN! /
Kevään tuoksu noussut tehtahasta /
kautta koko maan jo ennät­tää…/
joka päivä, joka taakse jääpi /
kohti kevättä jo kii­dättää.

Pikku pioneerien aapinen 1930-luvun Itä-Karjalasta edustaa men­neen maailman teknoromantismia hellyyttävimmillään. Tekninen kehitys oli se pelastaja, joka tekisi lopun ihmiskunnan kurjuu­desta. Tekniikkauskoon liittyi usein myös fallista uhoa: nyt oli saatu keinot, joilla kitsaalta luonnolta otetaan vaikka väkisin. Sitä pikku pioneereille opetettiin näin:

– – Uusien jättiläismasuunien luojina
NKP:n johdolla iskemme päin
vastusten vuorta viilatuilla terillä
kaikilla liittomme kulmilla näin.
Kasaamme kiveä, valamme betoonin
industrioinnin helmiksi nyt.
Sytytämme miljoonan kilowatin sähkön
missä se vielä ei syttynyt.
Puhkomme uudet kaivokset siellä
malmi ja hiili miss´ uinunut on
uudet, naftaa syöksyvät suihkut
riveissä nousevat kuntohon – –

Sittemmin tekniikkauskovaiset ovat joutuneet uskonkriisiin, sil­lä taivas ei ollutkaan niin ihana kuin piti: kultakatuja tuli reu­nus­tamaan avoviemärit. Kun tuntui siltä, että että kehityksen vau­hti on niin huima, että se riistäytyy käsistä, alettiin puhua tekno­logisesta impera­tiivis­ta: tekninen ke­hi­tys sanelee käskyjä ihmi­sen voimatta nii­tä ky­seenalaistaa. Kaikki, mikä voi­daan teh­dä, tulee tehdä – kehityk­sen nimissä.

Vaikka teknologisen imperatiivin käsitettä voi arvostella liias­ta ehdottomuudesta, se kuvaa kuitenkin osuvasti taipumustamme muut­tua kritiikkittömiksi ”edistyksen” edessä. Kehi­tyk­sen ni­mis­sä pyhittyy automaatti­sesti mel­kein mikä tahan­sa, mikä myy. Niin ei tarvitsisi olla, mutt sattumoisin vain usein on.

Satunnainen surkeus ei kuitenkaan ole lohdullisempaa kuin väis­tämätön surkeus, jos lopputulos on hallitsemattomuudessaan suun­nilleen sama. Tietoverkkojen kehitysnäkymien myötä tuntuu sil­tä, että teknologisella imperatii­villa argumentoivat ovat olleet pro­fee­talli­sia.

Kahdeksankymmentäluvun alussa Unescon piirissä esitettiin vaka­vaksi tarkoitettu ajatus, että informaatiotekniikan alueella pysäytettäisiin vähäksi aikaa kehitys yhteisestä sopimuksesta fundee­raamista varten. Se ei on­nistunut silloin, vielä vähemmän nyt. Voisiko tehdä mi­tään vai pitäisikö vain antautua menoon?

Jos menneestä voi viisastua, kannattaisi ainakin tarkistaa su­mentaako ajatteluamme edelleen jokin romantismin muoto. Kova vauhti yhdistettynä siihen näyttää kaikkein tuhoisimmalta. Uh­kaako meitä esimerkiksi verkkoromantismi?

Vihreä Lanka, tammikuu -96

Share Button

12.tammikuu 1996

06:03

0 kommenttia

Kommentoi!

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kommentti:
Nimi:
Sähköposti: