Ne sankarit

Kirjoitan tätä yöllä, Kalkutassa. Näin tänään niin paljon, etten saa unta.

Äiti Teresan talossa oli suuret huoneet täynnä lastensänkyjä. Katseennälkäisiä silmäpareja enemmän kuin kestäisi, enimmäkseen hylättyjä tyttövauvoja adoptiota odottamassa. Nunnat kertoivat, että nuorimmat vauvoista otetaan talteen aborttiklinikoilta seitsemän kuukauden ikäisinä sikiöinä. Näin poikiakin, vammaisten osastolla. Koskaan en ole nähnyt niin epämuodostuneita ihmisiä.

Tietenkin Äiti Teresa nunnineen teki vaikutuksen. Siunatut nunnat. Minulla ei olisi varaa arvostella heitä Linkolan tavoin. Kalkutan nähtyään ei jaksaisi ihmisen kirjoissa, jollei olisi nähnyt myös rakkautta.

Olen kuitenkin nähnyt täällä myös muuta, mutta ei sellaisesta yleensä kirjoiteta ja puhuta. Tarinan sankari on liian näkymätön. Se tuo mieleen Dostojevskin sanat toimivasta rakkaudesta. Siinä missä haaveellinen rakkaus haluaa ”pikaista sankaritekoa, joka pian palkitaan ja jonka kaikki näkevät”, on toimiva rakkaus ”työtä ja kestämistä, monille kenties myös oppimista”.

Ne ihmiset, jotka Intian oloissa vaivautuvat miettimään, miten naisen ja tytön asemaa parannetaan, miten nuorille hankitaan työtä, miten slummit saadaan järjestäytymään, miten maaltamuuttoa ehkäistään, ovat sankareita hekin. He estävät inhimillistä kärsimystä siinä missä Teresat korjaavat sen jälkiä, mutta ehdottomasti laajemmassa mittakaavassa.

Kaikkialle eivät slummityöntekijätkään ehdi, vain murto-osaan paikoista. Mutta nerokasta työssä on se, että he yrittävät luoda malleja, joita halutaan ja voidaan kopioida naapurislummissa tai viereisessä kylässä.

Toimivimmat ideat eivät ole rahasta kiinni, siksi kopioimisen malli on tehokas. Luterilainen maailmanliitto sai hallitukselta luvan käynnistää kolme vuotta sitten  projektit viidessä kylässä Bengalin jokitasangolla, jossa elettiin reippaasti köyhyysrajan alapuolella. Kun yksinkertaisilla, ekologisilla ja halvoilla toimenpiteillä kyläläisten tulot nousivat kaksikymmentäkertaisiksi ja lapsikuolleisuus laski enemmän kuin puolella, ei ihme että alueen 90 muussa kylässä aletaan kiinnostua. Kommunikaatio on kehitystä, minulle sanottiin.

”Mitään ei pidä antaa ilmaiseksi, se passivoi ihmiset.” ”Ryhdymme työhön vain siellä, missä yhteisö haluaa itse ottaa vastuun käsiinsä.” ”Pyrimme tekemään itsemme tarpeettomiksi.”

Olen kuullut nämä hienot sloganit ennenkin, mutta nyt nähnyt. Ken näkee, se uskoo.

Vihreä Lanka, syyskuu –95

Share Button

12.syyskuu 1995

06:09

0 kommenttia

Kommentoi!

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kommentti:
Nimi:
Sähköposti: