Warning: Illegal string offset 'filter' in /var/www/fs1/5/korhola/public_html/wp-includes/taxonomy.php on line 1442

Kolumnit ja artikkelit

12.marraskuu 1994 - 06:18

Intiimiä tappamista

RUANDASTA TULEE MIELEENI helle, selkäsärky ja yltyvä löyhkä. Pohjoismaisen Forumin aikaan Turussa oli kuuma. Kaupungissa oli tuhansia ylimääräisiä naisia. Seisoin kolme päivää keräyslippaan kanssa järjestäjien osoittamalla paikalla, nopeasti täyttyvän käymälän vieressä.

Kummallista, miten oikealta se tuntui, lopputuloksen kannalta sinänsä tarpeeton epämukavuus. Ruandalaisessa helvetissä on tietenkin samantekevää, millä keinoin raha on saatu kokoon. Pääasia oli, että ilmasilta Keniasta Zaireen Goman pakolaisleirille saattoi jatkua. Silti kipu ja kuvotus muistuttaa siitä, mistä on kyse.

He ovat oikeita ihmisiä, eivät sykkivää hyytelöä. Heillä on kipukynnys. Kun on nähnyt, että apu voi oikeasti mennä perille helpottamaan jonkun oikean ihmisen tuskaa, tietoisuus siitä velvoittaa. Syyllisyydestä ei kuitenkaan ole kysymys. En tunnista sitä tunnetta.

Wittgenstein esitti ajatuksen siitä, ettei kukaan voi olla suuremmassa hädässä kuin yksittäinen ihminen. Tapansa mukaan hän ei erikoisemmin selitellyt sanojaan. Minä ajattelen siitä näin:

Maailmassa ei ole suurempaa tajunnan yksikköä kuin yhden ihmisen tajunta. Tuskaakaan ei voi laskea yhteen. Jos onnistun auttamaan yhtä, autan suurinta mahdollista yksikköä, yhden ihmisen kokonaista maailmaa.

Tällainen atomisointi ei tietenkään ratkaise mitään. Suuriin ongelmiin on puututtava suurin vedoin asiaa pirstomatta, ja mieluusti hyvissä ajoin. Näkökulma kuitenkin innostaa silloin kun tuntuu, että maailman hätä on liian suuri jotta ylipäänsä voisi tehdä mitään. Tiedänhän minä omasta kokemuksesta, että kun kipu helpottaa se on koko maailman kokoinen asia.

JÄRKYTTÄVINTÄ Ruandan sisällissodassa on ollut tappamisen intiimi luonne: naapurit toisiaan vastaan, opettajat oppilaitaan vastaan. Hutujen ääriainesten taktiikka oli saada mahdollisimman monet tahraamaan kätensä, peruuttamattomasti mukaan yhteiseen syyllisyyteen. Eheytyminen tulee viemään vuosikausia.

Afrikan kirkkojen konferenssin pääsihteeri Jose Chipenda arvosteli äskettäin länsimaisten avustusjärjestöjen työtä siitä, etteivät ne välitä toimia yhdessä ruandalaisten kanssa eivätkä kuuntele heidän näkemyksiään. Kun työ on päättynyt, mitään pysyvää jälkeä ei ole jäänyt. Chipenda valitti väärin annetun avun dehumanisoivan ihmisen, tekevän hänestä surkean ja auttajista riippuvaisen.

Yhteistyö paikallisten ihmisten kanssa on pitkäaikaista ja kärsivällisyyttä vaativaa. Se on arkista työtä, vailla mitään seksikkyyttä. Tiedotusvälineitä kiehtovia menestystarinoita ei synny. Silti työ on tehtävä.

Vihreä Lanka, marraskuu –94

Share Button